Tuli mieleen tuosta mitä kirjoitin toisessa blogissani jatkuvuuden merkityksestä kirjoittamistyössä, että sama pätee myös maratonharjoittelussa.

Vaikken ole aiemmin maratonia juossut, olen treenannut juoksua/hölkkää aika säännöllisesti jo vuosia. Kuntoiluhistoriaani kuuluu myös pitkiä pysähtyneisyyden aikoja sekä aloitettuja ja johonkin (teko)syyhyn kaatuneita niskastakiinniottoja. Miksi niin monet hyvin alkaneet kuntoiluharrastukset ovat menneet myttyyn? Mitä ilmeisimmin suurin syy kohdallani on ollut jatkuvuuden puute harjoittelussa.

Kuntoilijan kehitys kärsii pitkistä tauoista. Aikuisen harrastajan elämässä tauot ovat kuitenkin väistämättömiä. Työ-, perhe- ja terveydelliset syyt  eivät väisty kuntoilijan tieltä vaikka niiltä kuinka koettaisi sulkea silmänsä, vaan asiat on hoidettava selviksi ja ajantasalle ennen kuin harjoittelu voi jatkua. Huono omatunto on pahin harjoittelun vihollinen, aiheutuipa se kenen tai minkä laiminlyömisestä tahansa.

Kaikista aiemmin harrastamistani lajeista juokseminen tuntuu olevan keskeytyksien kannalta alttein ja haavoittuvin harrastus. Säännöllisellä treenillä kunto kohoaa nopeasti hyvästä ihan hyväksi (tämä on tietenkin suhteellista), mutta saavutettu vire on aina vain herkempi häiriöille. Parin kolmen viikon juoksutauon jälkeen pitkä lenkki voi tuntua uuvuttavan pitkältä jo ajatuksena, kun taas "normaalitilassa" se on treenijakson ehdoton kohokohta. Kaikkein helpoimmin kadotan nopeuteni. Jos tahdon parantaa aikaani tietyllä lenkillä, treeneissä ei saa olla ainuttakaan keskeytystä. En käsitä miten jotkut huippu-urheilijat kestävät kaikki paineensa!

On tässäkin, jo pitkäksi venähtäneessä innostuksessani ollut esteitä ja hidasteita. Alun jalkavaivojen jälkeen erinäisiäkin flunssia (joko omia tai perheen hoitoa vaatineita), yksi peräti kuukauden mittainen sairasloma leikkauksen jälkeen, työkiireitä, puhumattakaan sosiaalisen elämän aiheuttamista kiireistä. Entäs kankkuspäivät? Niihinhän nyt uhkaa kaatua koko motivaatio, morkkikseen ja rytmihäiriöihin (nokkela kuntoilija on tosin huomannut voivansa silloin tällöin ryypiskellä jos pysyttelee miedoissa juomissa eikä polta montakaan juhlatupakkaa illan aikana ja yrittää päästä nukkumaan ennen kuutta aamulla).

Mikä nyt sitten on toisin kun vertaa aiempiin kuntoilukausiin? Ensinnäkään kyse ei ole enää kaudesta vaan toivottavasti pysyväksi muodostuneesta elämäntavasta. On ollut terveydellisiä pakotteita, korkeat kolesteroliarvot muiden muassa. Yksi "syypää" voi löytyä kirjallisuuden puolelta. Tulin ostaneeksi itselleni erään merkkipäivän kunniaksi "Älykäs kuntoilu" -nimisen teoksen, jonka on kirjoittanut Juhapekka Tukiainen. Olin siinä vaiheessa juoksennellut alun toista vuotta.

Kirjan luettuani minusta tuntui kuin olisin yhtäkkiä löytänyt itsestäni aivan uuden, ja juuri hikikuntoilun kannalta tärkeimmän ruumiinjäsenen: aivot.

Teos on namiluettavaa jokaiselle kuntokuurin toisensa jälkeen töhrineelle. Teoksessa neuvotaan yksityiskohtaisesti ja seikkaperäisesti, kuinka kuntoilusta voi ottaa kaiken irti tuhlaamatta kaikkia voimiaan heti kättelyssä. On vain käytettävä järkeään, ei voimaa, ei tahdonvoimaa, ei itsekuria, ei mitään mihin aiemmin uskoin. On edettävä asia kerrallaan ja kuunneltava kehon ääniä. Sitten, kun älykäs (!) kuntoilija on päässyt hyvään alkuun, eli kuntoilee säännöllisesti oman tasonsa sallimalla teholla, hän onkin jo täysin addiktoitunut liikuntaan. Kaiken ideana on, että kuntoilun pitää tuntua miellyttävältä. Silloin sitä ei tahdo lopettaa, vaan jatkaa, suorittaa yhä uudelleen ja uudelleen. Silloin kuntoilu ei tunnu velvollisuudelta vaan etuoikeudelta. Suosittelen teosta lämpimästi.