Kaksikymmentäviisi (25) kilometriä! Repikää siitä.

Olin valmistautunut huolellisesti. Lepäsin torstain ja perjantain, ja perjantai-iltana nautin tarkoin mietittyjä ruokia ja juomia. Lauantaiaamuna heräsin yhdeksän maissa, imaisin pussillisen energiageeliä (tottuukohan sen makuun koskaan), join pari lasillista vettä, pukeuduin ja lähdin matkaan.

Sää oli kirkastumassa, pikkupakkanen nipisteli poskia. Koska matka olisi pitkä, olin pukenut tuulipuvun alle vain pitkähihaisen ja -lahkeisen kerraston. Se lämmittäisi mutta pitäisi ihon kuivana, mikä on tärkeätä pakkassäällä. Päähän painoin vanhan kunnon lenkkilippikseni onnea tuottamaan.

Olin harkinnan ja mittailujen jälkeen tullut siihen tulokseen, että olisi paras juosta kaksi lenkkiä peräkkäin eikä yhtä pitkää yhteen menoon. Minun tuurillani nimittäin jotain kauheata ja peruuttamatonta tapahtuisi juuri kun olisin lenkkini etäisimmässä pisteessä. Nopea laskutoimitus osoitti, että T2 + T0 = juuri sopiva uusi matkaennätys.

Aloitin T2:sta. Läksin matkaan hieman tukkoisin jäsenin. Vasen olkapää äkämöi, eräs vanha revähdysvaiva oli ilmeisesti haravointien seurauksena tekemässä paluuta elämääni. Reitin puolivälin tietämillä olo muuttui sutjakammaksi, paitsi että olkapään kipunointi häilyi jo sietorajan tuntumassa. Yritin pitää vauhdin tasaisena ja hitaana ja käsivarsien liikkeet matalina. Nautin mennessäni jazzaamiaista korvanappiradion kautta ja keskityin ottamaan kaikin tavoin rennosti. Hengittelin syvään ja annoin ajatusten lentää omia reittejään. Parinkymmenen minuutin välein tein minuutin tai parin mittaisia spurtteja pitääkseni lihakset vetreinä. Tasainen jolkotus asfaltilla vaatii veronsa. Syke vaihteli ensimmäisellä kierroksella 140:n molemmin puolin, spurttien aikana annoin sen nousta 165:een.

Himppua vaille kaksi tuntia myöhemmin olin juossut ensimmäisen kierrokseni. Tavallisesti kulutan samaan reittiin melkein vartin verran vähemmän aikaa. Jalat tuntuivat ihan hyviltä, olkapää sen sijaan ei. Mutta päätin kuitenkin jatkaa.

Pidin kotona pienen tauon, join ja venyttelin. Valmistin pienen pullollisen urheilujuomaa mukaan toiselle kierrokselle.

Ja taas matkaan. Aloitin kympin hissukseen, sellaista verryttelyvauhtia parin kilometrin ajan. Keho oli tauon aikana päässyt jäähtymään. Voimia tuntui olevan runsaasti jäljellä. Niinpä lopetin sykemittarin vilkuilun, se tuntui pitkästyttävältä, ja annoin jalkojen juosta omaan tahtiinsa loput kahdeksisen kilometriä. Hyvältä tuntui. En väsynyt, muttei myöskään runner's high päässyt yllättämään. Olkapää taisi pitää siitä seikasta huolen.

Kotiin tultua oli joka tapauksessa mahtava olo. Twenty-f.....ing-five! Olisin laulanut jotain jos osaisin. Venyttelin laulamisen sijaan, mutta vain sen verran että sain enimmän jäykkyyden pois jaloista. Illemmalla kävisin sitten koko kropan läpi.

Yllättävän kivuttomasti reissu meni vaikka aiempi maksimimatka piteni peräti neljänneksellä. Jalat olivat kieltämättä rasittuneet, mutta sitä tuskaa lievitin kylmä-lämmin-hoidolla. Olkapäähän sivelin kipugeeliä ja nappasin vielä varmuudeksi yhden ibuprofeenitabletin. Suihkun jälkeen söin leipää, banaania ja jogurttia ja join varmaan kolme litraa vettä. Lepäsin lattialla, nostin jalat ylös ja mietiskelin menoani ja taivallukseni vaiheita siihen asti kunnes arki puski taas ajatuksiin kahden pikkumiehen voimin. Oli lähdettävä kaupoille.

Illalla palkitsin itseni simpukka-pekoni-valkosipulipastalla sekä Beaujolais Nouveau'lla.

19.11.2005

exe.time 3.12 (taukoineen)

ave. 145

kcal/fat 1414/40