Olen tässä blogissa kuvaillut menneitten vuosien kuntoiluharrastuksiani. Rupesin eräiden muiden, kuntoilun motiiveihin liittyvien keskustelujen pohjalta miettimään omia kuntoiluun liittyviä tavoitteitani. Totesin, että ne ovat jonkin verran vaihdelleet vuosien ja vuosikymmenten vieriessä, mutta yksi on pysynyt ennallaan: nautinto.

Taidan olla peruslaiska ihminen. Harjoittelen kyllä tunnollisesti, ohjelman mukaan, nytkin minulla on oikein Virallinen Ohjelma maratonille valmistautumista varten (tosin omatekoinen, mikä nyt painokkaasti mainittakoon). Syy ohjelmoitumiseeni on se, etten ehkä muuten tekisi tarpeeksi. Sääntöjen kanssa ei tarvitse empiä, vaan niiden voi antaa ohjata. Minulle tekee oikein hyvää joskus vain totella jotain sääntöä.

Olen joskus aiemminkin hokenut vanhaa totuutta, että sellaisen pariin ihminen palaa aina uudestaan, mikä tuntuu hyvältä. Näin minulle on käynyt. Olen opetellut itselleni hyvän ja tuloksellisen tavan kuntoilla. Mikä sitten on hyvää ja tuloksellista, on yksilöllistä ja sitä paitsi jossain määrin makuasia. Ohjelman noudattamisesta ja säännöllisestä elämästä syntyvä mielihyvä ja erityisesti tunne siitä, että olen ollut jälleen kerran säntillinen ja kunnollinen, ovat kyllin vahvoja motiiveja vetääkseen minut lenkkipoluille, venyttelemään, verryttelemään ja hetkuttelemaan lanteitani säännöllisesti. Ylivoimaisesti tärkeintä on kuitenkin kuntoilun tuottama fyysinen hyvä olo.

Mitä sitten on nautinto? Se on kokonaisvaltainen hyvänolontunne, joka koostuu sekä henkisestä että ruumiillisesta hyvänolontunteesta. Olen paitsi laiska myös velvollisuudentuntoinen ihminen. Minulle tuottaa tyydytystä se, että teen niin kuin ajattelen olevan oikein. Suurinta tyydytystä tunnen, jos teen niin kuin on oikein mahdollisimman vähällä tuskalla ja vaivalla. Tässä vaiheessa elämää minusta on oikein, että pidän huolta itsestäni, terveydestäni ja ulkonäöstäni. Laiskuudestani huolimatta olen valmis näkemään paljonkin vaivaa kunhan riittävä palkinto on luvassa. Kieltämättä on vaatinut pientä harjoitusta oppia nauttimaan palkinnoksi asti esimerkiksi siitä, että juoksinpa nyt tuonkin neljäntoista kilometrin lenkin puoli minuuttia nopeammin kuin ennen. Joku voisi olla sitä mieltä, että kuka nyt viitsii iloita surkean ajan mitättömästä paranemisesta. Sama ihminen ei varmaankaan koskaan ryhtyisi harrastamaan juoksemista. On ollut opittava nauttimaan pienestäkin kehityksestä, joka on saavutettu työtä tekemällä, harjoittelemalla ja vaivaa näkemällä.

Entäs sitten ikääntyminen? Naisten kohdalla ikääntymiseen liittyy pelottavia ajanjaksoja. Odotin aiemmin kauhulla vaihdevuosia, jotka sukuni naisilla ovat onneksi ilmaantuneet vasta varsin myöhään. Olen kuullut, että vaihdevuodet sujuvat samaan tyyliin kuin murrosikä. Eli olen jossain vaiheessa hamassa tulevaisuudessa muuttumassa vuosikausiksi entistäkin itsekeskeisemmäksi, arvaamattomamaksi, itsetuhoisemmaksi ja despoottisemmaksi hirviöksi. Toinen kauhukuvani on, että lääkitsen näitä oireiluja hormoneilla, ja sitten jonakin kauniina päivänä viaton väsymyspäänsärky muuttuukin aivoinfarktiksi, halvaukseksi, puhe- ja liikuntakyvyttömyydeksi, loppuelämäksi pyörätuolissa. Ei. Näin ei voi käydä, ei minulle.

Kuntoilu on tehokas tapa siirtää tai lievittää noiden kauhukuvien toteutumista tai vakavuutta. Kuntoilun positiiviset vaikutukset eivät rajoitu vain ruumiillisiin vaikutuksiin, vaan ne vaikuttavat ihmiseen kokonaisvaltaisesti. Tärkeimpänä pidän vaihdevuosikontekstissa kuntoilun tehoa itsetunnon kohentajana. Jos ja kun aikanani muutun taas lapseksi joksikin aikaa, minun on tärkeätä varautua siihen hankkimalla itselleni keinoja päteä aikuisiin nähden. Kun ulkonäkö rapistuu, mieli tylsyy ja olo on kuitenkin kun viisivuotiaalla, on itseään kohdeltava kuin viisivuotiasta: voin lääkitä itsetuntoni kolhuja vaikkapa huudahtamalla: "No, tuo komea mies ei katsonutkaan minua vaan takanani keikistelevää typykkää, mutta mitäs siitä, minäpä jaksan juosta kaksikymmentäviisi kilometriä!"  ja sitten menemällä juoksemaan kaksikymmentäviisi kilometriä. Lapsellista ja onnetonta? Saattaa olla. Yhtä lapsellista ja onnetonta kuin todennäköisesti itse olen ja miltä käytökseni muista näyttää. En vain ehkä huomaa sitä itse, mikä on ehdottoman onnellista.

Kuntoilijalla on lupa olla itsekeskeinen. Kuntoilija voi käyttää runsaasti aikaa harrastukseensa, lenkille lähtö on pätevä syy kieltäytyä monesta turmiollisesta tai tylsästä ajanviettotavasta. Kuntoilun kautta ihminen voi toteuttaa itseään, etsiä sitä kaivattua kehitystä. On nautinnollista toisinaan keskittyä pitkäksi ajaksi pohdiskelemaan vauhtiaan, notkeuttaan, kestävyyttään, tai lihaksiaan, luitaan ja rasvakerrostaan, tai peräti kipujaan, tuskiaan ja vaivojaan. Viimeksi mainittu ei kehitä mitään, mutta toimii eräänlaisena purkautumiskeinona. Se, miten ihminen käsittelee verbaalisesti vaikkapa penikkatautioireiluaan, kertoo siitä, miten hän suhtautuu itseensä ja elämäänsä, kuinka tärkeänä itseään pitää. Rakentava, ratkaisuja etsivä valittamistyyli kertoo onnellisesta tai onnellisuushakuisesta ihmisestä, kun taas rypevän ja piehtaroivan tyylin suosija ei oikeastaan etsi ratkaisuja vaan lisää tuskia, hän tahtoo jatkaa valittamista keskeytyksittä. Nämä ovat tietenkin jonkinasteisia ääripäitä. Harva on puhtaasti kumpaakaan. Tärkeätä on silti saada joskus keskittyä itseensä niin pitkäksi aikaa, että muodostuu käsitys siitä, minkälaista kehitystä kaipaa ja mitä kehitystä on kenties jo tapahtunut.

Kun tiedät kuinka pitkän matkan jaksat juosta, tiedät millainen olet.