Olo on jo huomattavasti parempi. Nuhaa ei tullut, eikä yskää, ei kuumetta, vain outo väsymys painaa. Eikö tämä olekaan flunssaa? Selitys viime päivien oireiluille saattaa olla päivänselvä, kun nyt asiaa tarkemmin ajattelen. Jos tätä vauhtia tokenen, käyn viikonloppuna kyllä pienen lenkin heittämässä.

Sitä odotellessani ehdin muistelemaan menneitä.

Pakkolomaviihteekseni aloittamani Retro-sarjan neljäs ja viimeinen osa käsittelee erävaellusta.

Jossain kommenttiosiossa olen tainnut tulla maininneeksi käyntini Suomen korkeimman tunturin, Haltin huipulla. Halti sijaitsee Käsivarren Lapissa, tarkemmin sanoen Suomi-neidon keskisormen tietämillä. Haltin valloitus oli ensimmäinen erävaellusreissuni, ja siksi unohtumattomin. Olin tuolloin lukioikäinen. Sittemmin tulin tehneeksi vuosien mittaan vielä neljä vaellusta, joiden reitit kulkivat Lemmenjoen, Kevon ja Saariselän maastoissa. Reissut loppuivat kun eräs retkueemme jäsen alkoi odottaa esikoistaan. Itsekin perheellistyin aika pian sen jälkeen. Ehkä joskus saamme porukan uudelleen kasaan ja lähdemme taas kairaa kiertämään.

Erävaelluksessa on tietenkin olennaisinta, että varusteet ovat hyvät ja toimivat. Varusteita ei kannata olla liikaa, vaan jokaista retkeä varten olisi pystyttävä suunnittelemaan mitä kaikkea tarvitaan. Yllätyksiinkin pitäisi silti osata jollain tavalla varautua. Toisin sanoen rinkan pakkaaminen on haastava tehtävä.

Itselleni kaikkein haastavin varuste ovat olleet jalkineet. Olen käyttänyt erävaelluksillani pääasiassa tarkoitukseen sopivia kumisaappaita, koska kaikkien retkien maastot ovat vaatineet vedenpitäviä jalkineita. Tietenkin olisin voinut pakata rinkkaani myös keveämmät kengät, mutta kun jokaisen on kannettava rinkkansa itse, niin.... Lähes joka kerta olen kuitenkin onnistunut saamaan kantapäihini valtavan suuret rakot. Maasto-olosuhteissa ihovammojen hoito ja puhtaanapito on vaikeata, mutta olen kuin ihmeen kaupalla välttynyt tulehduksilta.

Toinen tärkeä varuste on tietenkin rinkka. Omani on varsin laadukas, nimenomaan erävaellukseen suunniteltu. Eräs retkueemme insinööritaitoinen jäsen suunnitteli siihen muutamia lisäosiakin, jotka paransivat rinkan istuvuutta selkäni muotoihin nähden. Rinkassa on omat paikkansa monille tärkeille varusteille, suksille jne. Se on kevyt ja pakattavissa tasapainoiseksi.

Kolmas, ja varsinkin syys- ja talvivaelluksilla olennainen varuste on makuupussi. Omistan kaksi pussia. Toinen on leutojen kelien pussi, joka pitää kuitenkin nukkujan lämpimänä pikkupakkasessakin. Se oli mukanani mm. Haltin vaelluksella. Tuon retken teimme heinäkuussa, jolloin Pohjois-Lapissa saattaa olla öisin hyvinkin kylmä. Yövyimme muistaakseni kaikki yöt viikon vaelluksen aikana teltan suojissa. Eräkämpät eivät aina ole kovin houkuttelevia majapaikkoja. Sateella mikä tahansa sisätila kuitenkin kelpaa. Toinen pussini sopii myös talvikäyttöön, sitä olen käyttänyt syysvaellusten aikana, jolloin öisin voi olla ihan kunnon pakkanen.

Varusteista voisi kirjoittaa pitkäänkin, mutta niitä olennaisempaa on mielestäni se, mikä ihme saa ihmisen tarpomaan päiväkausiksi keskelle tietöntä erämaata, hyttysten syötäväksi ja säiden riepoteltavaksi? Kaikkine varusteineen, matkoineen ja muine kuluineen reissuun palaa yhtä paljon rahaa kuin vaikkapa etelänmatkaan, jonka aikana voisi rauhassa lekotella auringossa uima-altaalla ja nauttia virvoittavia drinkkejä.

Vastaus ei ole yksinkertainen, mutta se on ilmiselvä. Uima-altaalla lekottelu ei ole tyydyttävää. Viikon mittainen vaellus Lapin luonnossa sen sijaan on tyydyttävää. Uima-altaalla ei tarvitse voittaa itseään eikä etsiä rajojaan muuta kuin siinä mielessä kuinka paljon alkoholia tai aurinkoa pystyy kestämään. Viikon mittaisella vaelluksella Lapin luonnossa itsensä voi voittaa lukemattomilla eri tavoilla, ja rajat voivat puolestaan tulla vastaan nopeammin kuin voisi edes kuvitella. Seikkailumielellä ei vaellukselle pidä lähteä, mutta hieman rohkeutta sentään tarvitaan.

Suunnistustaito on muuten aivan välttämätön jos ei ole tarkoitus seurata valmiiksi merkittyjä polkuja. Karttojen on kaikissa tapauksissa oltava kunnossa ja ajan tasalla. Minulla on ollut kunnia retkeillä sellaisten ihmisten seurassa ja opastuksella jotka eivät ole turistipoluista perustaneet.

Kaikkein kiehtovinta on kuitenkin arktinen luonto. Se hiljaisuus, autius, tila, korkeus. Ilma on niin puhdasta että se ei tunnu ilmalta lainkaan. Se on silkinpehmeä ajatus, jonka ympäröimänä vaeltaja kulkee polkuaan. Se tuntuu suojaavan ihmistä, ei hyökkäävän ihmisen kasvoille kuten kaupungissa. En ollut koskaan tiennyt miltä vesi maistuu ennen kuin ensimmäisen kerran hörppäsin tunturipurosta. Entä sitten värit? Ruska ja auringonnousu.....

Ei sitä voi sanoin kuvata. Menkää itse katsomaan.