Tässä kisaraporttia aika tuoreeltaan, keho on väsynyt ja pää aivan sekaisin, olo seilaa euforian ja masennuksen välillä, mutta yritän muutaman sekavan ajatuksen kirjata ylös. Nyt on vaikeata sanoa mitään lyhyesti, joten pyydän jo etukäteen anteeksi raporttini pituutta. Kiitos teille jotka jaksatte lukea sen loppuun asti.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kaiken kaikkiaan kisa meni osaltani odotettua paremmin. Maha ei temppuillut, ainoa vaiva olivat pohjekrampit. Lisäksi alitin eräänlaisen aikatavoitteeni reilusti, yli 20 minuutilla. Aikatavoitetta oli hyvin vaikeata asettaa tässä kisassa, eihän minulla ole mitään kokemusta. Joka tapauksessa olin ajatellut koettaa selviytyä matkasta alle kahdeksassa tunnissa.

 

Lähdin kisapaikalle jo edellisenä iltana saadakseni nukkua yön hyvin. Hotelli Laajarista sain hyvän ja huokean majapaikan, josta oli suhteellisen lyhyt matka Vaajakoskelle, ja tarkemmin sanoen Vaajakosken urheilukentälle.

 

Saavuin erään seuratoverin kanssa paikalle jo hyvissä ajoin aamulla. Minusta on mukavaa mennä starttialueelle haistelemaan tunnelmia, verryttelemään ja keskittymään. Sitä on jo valmiiksi hikinen ja stressaantunut ja huonolla tavalla täpinöissään jos starttiviivalle on rynnättävä viime hetkessä. Joillekin tämä viimeksi mainittu taas sopii. Minä istuin nyt reilun tunnin verran urheilukentän katsomossa, kuuntelin Chopinia ja Debussy'ä ja saavutin mielestäni varsin harmonisen tilan.

 

Niinhän siinä kävi, että olin naisten sarjan ainoa osanottaja. Kisasta ei ollut kuulutettu kovin laajasti, kyseessä oli kaikkien aikojen ensimmäinen maastoultra Suomessa. Internetissä joillakin sivustoilla oli kilpailukutsu julkaistu, Keski-Suomalaisen perjantain numerossa oli pieni uutinen ja ilmeisesti sunnuntain lehdessä oli palstatilaa annettu peräti puolen sivun verran (!) asialle. Järjestävän seuran eli Vaajakosken Kuohun tarkoitus oli kisaamisen ohessa tunnustella tämänkaltaisen kilpailun mahdollisuuksia Suomessa.

 

Heti aluksi onkin todettava, että Vaajakosken Kuohun järjestelyt olivat aivan ensiluokkaiset. Huolto pelasi, ihmiset olivat ystävällisiä ja kannustavia, mikä oli minulle erityisen tärkeätä, olinhan hitain juoksija.  Kaikki tapahtui rennosti, mutta täsmällisesti ja ajallaan. En osaa osoittaa mitään yksittäistä hyvää, vaan totean vain että olin sataviisiprosenttisen tyytyväinen kisan tunnelmaan ja henkeen, mikä vaatimattoman kokemukseni perusteella on ultrakisan tärkein elementti. Toivon todella, että tällä kisalla on pitkä ja perinteikäs tulevaisuus edessään.

 

Paikalle oli saapunut 15 urhoollista ultrajuoksijaa. Joukkuekisassa oli kaksi joukkuetta, kaksi- ja kolmimiehiset. Loput olivat soolosarjalaisia, eli juoksivat koko matkan yksinään. Jokainen valmistautui suoritukseensa omalla tavallaan. Paria minuuttia ennen kymmentä kävi sitten kutsu lähtöviivalle. Vähän vielä jännitystä kohotettiin, juoksijat askelsivat kärsimättöminä, ja lopulta lähtölaukaus kajahti.

 

Reitti oli noin 4,6 kilometrin mittainen ja se kierrettiin 13 kertaa, ja päälle vielä urheilukentällä 70 metrin pyrähdys, josta 60 kilometriä tuli täyteen. Alusta oli osittain purutettua latupohjaa, ja ainakin minulle aika vaativa, siinä oli kivenmurikkaa ja juurakkoa ja paikoitellen alusta oli varsin kova. Purutetut osuudet tuntuivat sitäkin pehmeämmiltä. Juostessa oli polvia nostettava aika tavalla.

 

Runsaat puolet (luulisin) reitistä oli nousua. Korkeuseroa oli hieman päälle 40 metriä. Aluksi nousu oli varsin loivaa ja polveilevaa, päättyen jyrkkään, noin 20-30 metrin mittaiseen "tappomäkeen". Kymmenennelle kierrokselle asti jaksoin juosta nousun tasaisimmat kohdat, ja kaikki pienet alamäet joita aika ajoin maaston muotojen mukaan ilmaantui. Jyrkintä kohtaan en kertaakaan edes yrittänyt juosta ylös. Käsittääkseni suurin osa juoksijoista joutui jossain määrin antautumaan siinä kohtaa. Kolmella viimeisellä kierroksella kävelin melkein koko nousun. Sain jatkuvasti kovia kramppeja pohkeisiini, ja jalkani olivat muutenkin jo aivan lopussa. Jänisrutto myös taisi vaivata eli kompuroin ja kolhin varpaitani kivenmurikoihin ja juurakoihin koska jalkateräni olivat juoksun aikana saaneet selittämättömästi noin kymmenen senttiä lisää pituutta. Yritin pitää mieleni rauhallisena, välttää paniikkia. Keskityin vain siirtämään jalkaa toisen eteen.

 

Olin lukenut Ultrajuoksijan harjoittelu –kokoelmasta siitä, kuinka ultrakisassa tulee jossain vaiheessa hetkiä, jolloin on pakotettava itsensä liikkeelle. Niistä on päästävä yli. Kymmenennellä kierroksella koin vaikeita hetkiä, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Tiesin, että matkaa oli jäljellä enää tavanomaisen harjoituslenkkini verran, mutta tiesin myös, etten selviytyisi siitä samassa ajassa. Voimani hiipuivat, join Puhtia pienen saippuapullon verran melkein joka kierroksella, mutta kuntoni ei kerta kaikkiaan ole sillä tasolla, että kykenisin tuon voimattomuuden tunteen sivuuttamaan. Minun oli vain kylmästi jätettävä ajatus tuskasta ja pelosta taka-alalle, kuuntelin musiikkia, katselin maisemia, tein mitä tahansa jotta tappiomieliala ei pääsisi vallalle. Pakotin itseni ottamaan myös juoksuaskelia nousuosuudella, jotteivät ne aivan unohtuisi. Jalkojani särki, krampit vihloivat, kerran olin purskahtaa itkuun, mutta painelin vain eteenpäin.

 

Viimeinen reilu kilometri reitistä oli joutuisaa laskua. Siinä kohtaa päästin itseni irti ja säntäsin mäen alas niin lujaa kuin sielu sieti. Olinhan erikseen harjoitellut alamäkijuoksua, joten uskalsin ottaa pieniä riskejä. Noilla viimeisillä kierroksilla menoni taisi kyllä olla aika säälittävää koikkelehtimista. Pääasia että vauhtia piisasi, ja sain takaisin ylämäkien kävelyssä menetettyjä sekunteja. En sentään kaatunut kertaakaan, läheltä piti –tilanteita oli kyllä muutamia.

 

Erikseen tahtoisin kehua reitillä kohtaamiani ulkoilijoita. He kaikki siirtyivät muutenkin leveältä tieltä syrjään heti kun havaitsivat lähestymiseni, tai kenen tahansa kilpailijan lähestymisen, ja kannustivat iloisesti. Osa oli varmaan tullutkin paikalle kisaa seuraamaan, osa taas ei varmaan tiennyt siitä, mutta silti olivat heti hengessä mukana. Suuri kiitos vaajakoskelaisille!

 

Viimeisellä kierroksella, nousun jyrkimmällä osuudella muistan ajatelleeni, että "Tämä on viimeinen kerta kuin tapaamme, mäki. Sinä raukka jäät tänne ja minä – minä en tule tänne enää koskaan, hähähääää!!" Tunsin suurta tyydytystä, 'kostoni' oli suloinen. Olin varma, että mäkeä uhoiluni harmitti suuresti.

 

Urheilukentällä oli käsittääkseni kisan aikana yleisöä muutaman ihmisen verran. Maaliintuloni aikaan he olivat ymmärrettävästi jo poistuneet, mutta maalialueella oli vastaanottajina joukko järjestäjäseuran edustajia. Kun ilmaannuin metsästä urheilukentän radalle, heilautin kättäni heille sen merkiksi, että täältä tullaan. Maalialue oli kentän vastakkaisella puolella. Sain vastaukseksi kädenheilutuksia ja taputuksia. Juoksin jäljellä olevat parisataa metriä niin kovaa kuin suinkin sain enää jaloistani irti, maaliviiva lähestyi, ja lopulta ylitin sen.

 

Seurasi "palkintojenjako".  Tilaisuus oli mitä liikuttavin ja sydämellisin. Sain mitalin ja upean, hikipisaran muotoisen pokaalin. Minulle kerrottiin loppuaikani, joka taisi olla 7.39,52 jollen aivan väärin muista, ja sain tutkia kierrosaikojani. En muista niistä nyt yhtään mitään muuta kuin sen, että olivat venähtäneet loppua kohden, kuten kuulemma kaikilla juoksijoilla. Sillä hetkellä ne tuntuivat kaikkein merkityksettömimmältä asialta koko maailmassa. Olin jaksanut rämpiä itseni maaliin ja se oli paras palkintoni. Lisäksi olin saanut kunnian juosta samassa kisassa tämän maan ultrajuoksijaparhaimmiston kanssa, ja seurata heidän suorituksiaan lähietäisyydeltä. Eivät siinä kohtaa kierrosajat enää paljoa painaneet.

 

Pääsin heti saunaan. Suihkussa valelin jalkojani jääkylmällä vedellä. Kylpy helpotti  kaikkia särkyjä ja virkisti yleistä oloani niin, että  löylyssä istuessani päätin, että jos kisa taas ensi vuonna järjestetään, tulen ilman muuta mukaan.

 

Lopuksi kiitän vielä komeata matkaseuraani, kolmea urheaa ultrajuoksijaa, joiden kanssa ajoimme halki pimenevän maan kotiin illansuussa heti kisan jälkeen. Oli hyvin terapeuttista saada jutella päivästä ja sen tapahtumista, puhua juoksemisesta ja naukkailla pieniä kulauksia olutta ja kolmen tähden jaloviinaa.