Tänään kiersimme naisten torstailenkillä Malmin lentokentän kahteen kertaan. Ensimmäisellä kierroksella oli mukana peräti neljä juoksijatarta, joista yksi lähti sen jälkeen toisaalle.

Koska pienestä seurueestamme peräti puolet oli toipilaita tai muuten vain palautumassa, pidimme vauhdin rauhallisena alkuun. Keskityimme vilkkaaseen jutusteluun, mikä onkin eräs näiden lenkkien parhaista anneista. On se vaan niin virkistävää juosta hissukseen eteenpäin ja samalla parannella maailmaa!

Toisella kierroksella lisäsimme hiukan vauhtia. Sää oli mukavan viileä, muttei kylmä, ja ilta pimeni nopeasti. Totesimme yksimielisesti, että aika kolkkoa sillä tiellä olisi yksikseen juosta. Kolmen juoksijattaren porukalla sen sijaan ei ollut huolen häivääkään. Jaksoin varsin mainiosti juosta, itse asiassa näin vetreää ja jotenkin joustavaa oloa ei minulla ole ollut pitkään aikaan. Reilun puolentoista viikon lepo teki terää kaikin tavoin.

Lenkki taisi kokonaisuutena sujua hieman tavallista verkkaisempaan tahtiin lopun kiristyksestä huolimatta, mutta mitäpäs tuosta. Pääasia oli, että meno tuntui hyvältä, ja sitä paitsi tällaista kevyttä peekoota on yhden sun toisenkin seurueemme jäsenen jaksettava tahkota lähikuukausina. Kotirataultra lähestyy päivä päivältä.