Ultrajuoksuseura Endurance, jonka täysjäsenyydestä saan vähillä ansioillani olla todella ylpeä, järjesti ensimmäisen yhteisleirinsä Mustiossa tänä viikonloppuna. Leirin toiminta alkoi lauantaina aamupäivällä noin klo 11, jolloin starttasi ensimmäinen yhteislenkki.

Väkeä oli saapunut IK Trissanin hiihtomajalle pitkin aamupäivää. Ensimmäisessä yhteislenkin lähdössä starttasi lähes parikymmentä seuran jäsentä. Yhteislenkin oli määrä kiertää reittiä, joka poikkesi hiihtomajalla aina tasatunnein, jolloin uudet tulijat saattoivat liittyä mukaan. Juoksuohjelma oli sikäli vapaamuotoista, että monentasoisia ryhmiä muodostui itsestään. Itse lähdin matkaan kahden hengen "ryhmässä", jonka tarkoituksena oli juosta vain kohtuullinen lenkki hyvin rauhallista vauhtia.

Sää oli sumuinen ja kostea mutta poutainen. Reittimme kulki peltomaisemissa, tien varrella oli vauraan näköisiä omakotitaloja. Keväällä ja kesällä seudulla on epäilemättä todella kaunista, kun puut ja pensaat kukkivat ja pellot vihertävät. Maasto oli loivasti kumpuilevaa, mikä tuotti sopivasti vastusta juoksijalle. Ilma oli lämmin, tarkenin hyvin seuran juoksuasun housuissa, takin alla minulla oli pitkähihainen aluspaita.

Lähdimme matkaan lähes mateluvauhtia. Pikku hiljaa valkeni, ettei jalkani ole vielä lainkaan kunnossa. Jouduimme pitämään vauhdin hyvin hiljaisena, pysähtelemään tämän tästä venyttelyä tai lepuutusta varten. Harhauduimme kerran reitiltä kun lähdimme seuraamaan erästä seuran jäsenten juoksuporukkaa, jonka määränpää olikin jossain paljon kauempana kuin mihin meillä oli aikomuksena sen päivän aikana ehtiä. Vieraat maastot teettävät tällaista. Pääsimme kuitenkin hyvässä järjestyksessä takaisin hiihtomajalle. Käytimme lopulta lenkkiin aikaa reilut pari tuntia, matkaa taisi taittua 13-14 km. Lenkin jälkeen pääsimme tietysti saunaan. Istuimme lauteilla seuran naisjäsenten kesken ja keskustelimme juoksemisesta sekä käsittelimme yksityiskohtaisesti kaikkia mahdollisia vaivojamme.

Seuran huippujuoksijat olivat tahkonneet valtavan pitkiä lenkkejä. Eräskin kaksikko oli erinäisten vaiheiden jälkeen lopulta juossut runsaat 45 km!

Leirin majoitusolosuhteet olivat vaatimattomat mutta niukat. Sänkyjä ei ollut, vaan leiriläiset saivat katsoa itselleen sopivan nukkumapaikan lattialta. Osa meistä harvoista naisista majoittui naisten saunan pukuhuoneeseen. Enemmistö leiriläisistä oli miehiä, joten he valtasivat majasta tuvan sekä suuremman saunan takkahuoneen. Olot olivat askeettiset, eli täsmälleen sopivat ultrajuoksun harrastajien harjoitusleirille. Minulla oli vuoteenani makuualusta sekä makuupussi. Tyynyn unohdin lähtöhässäkässä tietenkin kotiin, mutta tein korvaavan päänalusen makuupussin säilytyspussista, jonne tungin vaatteita.

Saunan jälkeen oli yhteinen ateria. Koska juoksua oli ohjelmassa paljon, ruokaakin oli hankittu paljon. Lisäksi leiriläisillä oli omia eväitään välipaloiksi. Aterialla tarjottiin spagettia ja jauhelihakastiketta, savukalaa, makaroni-tonnikalasalaattia ja jälkiruoaksi nautittiin erään leiriläisen valmistamia herkkuja, piirakoita ja korvapuusteja.

Ruoan jälkeen pidettiin seuran syyskokous. Sekin oli ultratasoa, käsiteltäviä asioita oli niin paljon että kokous kesti yli kolme tuntia. Leirin henkeen sopi myös se, että taukoja oli vain yksi. Tulostakin syntyi, eli nivaska päätöksiä saatiin tehdyksi. Keskusteltiin mm. Ultrajuoksija-lehden asioista, seuran oman juoksukilpailun järjestämisestä, kilpailulisensseistä jne jne.

Koko leirin ajan oli leiriläisten käytettävissä runsaasti ultrajuoksuaiheista kirjallisuutta, lehtiä ja videoita esim. Spartathlon-kisata, jonka läpäisseitä juoksijoita oli leirillä läsnä. Kokouksen jälkeen juostiin iltalenkki, jonka jälkeen oli mahdollisuus saunomiseen uudemman kerran. Minulta ei juokseminen enää illalla onnistunut. Aamupäivän lenkkiryhmämme otti sen sijaan kävelysauvat käyttöön. Koska seudulla oli illalla sysipimeää, otsalamput olivat välttämättömät. Kävely niiden valossa oli kerrassaan jännittävä kokemus. Lenkki jäi harmittavan lyhyeksi koska jalkani rupesi temppuilemaan oikein kunnolla: aamupäivän juoksut kostautuivat.

Iltaohjelmana oli vapaata seurustelua, videoiden katselua ja makkaranpaistoa. Joitakin olutpulloja korkattiin. Erityisen ikimuistoista oli kuunnella tämän vuoden Spartathlon-kisan läpäisseiden viiden miehen muisteloita. He kertoivat viimeisimmästä ja aiemmista juoksuistaan rankan, yönmustan huumorin säestyksellä. Ilta kului käsistä, ja yhtäkkiä kello oli jo yli puolenyön. Saunan pukuhuoneen porukka vetäytyi yöpuulle, mutta juttua riitti kuitenkin vielä vähäksi aikaa.

Yö sujui miten kuten, nukuin lopulta noin neljä tuntia yhtäjaksoisesti. Alusta oli kova, mutta makuupussi sentään lämmin. Ihme kyllä, aamulla herättyäni en ollut yhtään jäykkä enkä puutunut vaan jopa vetreämpi kuin tavallisessa, pehmeässä sängyssä nukutun yön jälkeen. Nukkumisen vaikeusastetta nosti se seikka, että miesten saunan takkahuoneen takan hormi oli ollut koko lailla tukossa ja koko saunatila oli illan kylpenyt savussa. Mutta ultrajuoksija ei valita vaan sopeutuu.

Aamulla oli tietenkin ohjelmassa aamulenkki. Juokseminen ei tullut osaltani kysymykseenkään. Ryhmämme toinen jäsen lähti kuitenkin juoksemaan, joten liityin kahden muun, niinikään aamulenkin kävelemään tyytyneen leiriläisen joukkoon. Marssimme rauhallista vauhtia runsaat kymmenen kilometriä utuisessa syyssäässä, juttelimme mistäpä muusta kuin juoksemisesta, ja sen lisäksi aika monesta aiheesta taivaan ja maan väliltä. Perille päästyämme alkoi jälleen ruoanlaitto (spagettia ja jauhelihakastiketta jne). Juoksijat palailivat lenkeiltään, ja saunomisen ja aterian jälkeen olikin aika pakata tavarat ja siivota. Kaikki vaikuttivat todella tyytyväisiltä viikonlopun kulkuun. Juoksua oli ollut paljon, eli sopivasti. Seuraa ja seuran tulevaisuutta koskevissa asioissa oli saatu aikaan toimivia ratkaisuja. Siivouksen jälkeen väki lähti ajelemaan kohti kotejaan. A-mies tuli noutamaan minut ja muutaman muun.

Viikonlopun kruunasi kerrassaan loistava ultrajuoksijahenki, ja minulle aivan ennenkokematon yhteenkuuluvuuden tunne, siitä huolimatta, että seuran jäsenet ovat paitsi kovin eritasoisia juoksijoita, myös muulla tavoin keskenään erilaisia myös ihmisinä. Tunsin suurta iloa ja kainoa ylpeyttä siitä, että saan kuulua näiden hienojen ja persoonallisten ihmisten joukkoon, vaikka saavutukseni juoksussa ovat - kauniisti ilmaistuna - vaatimattomat. Tietyllä tavalla tunnen myös noloutta seuran jäsenyydestäni, kun tiedän, että suurin osa seuran jäsenistä on tehnyt juoksutekoja, joista minun ei kannata edes haaveilla. Mutta tämä lienee tuttua yleisesti juoksuseuroissa, eivät kaikki voi olla tähtiä, eivätkä edes halua. Endurancen jäseniä yhdistää kiintymys rankkaan ja outoon lajiin, jota on mahdoton ymmärtää jollei sitä kokeile edes kerran elämässään. Ja jotenkin minusta tuntuu, että mitä enemmän lajista tahtoo ymmärtää, sitä enemmän sitä on pakko harrastaa. Ja se lopullinen ymmärrys sitten karkaa aina käsistä, viettelee ja vie mennessään....