Löysin Instrumentariumista haluamani kaltaiset neopreenituet. Ostin kaksi kappaletta, kuten neuvo kuului, on nimittäin odotettavissa että vasen polveni kipeytyy myös ajan mittaan. Pitkillä lenkeillä minun on viisasta tukea molemmat jo nyt.

Polvituki on Rehband-merkkinen, väriltään musta. Valmistusmateriaalina käytetty neopreeni on samankaltaista kuin märkäpukujen "kangas", jollei peräti täsmälleen samaa. Tuen napakkuuden voi säätää tarranauhakiinnityksen avulla. Sen tulee istua hyvin jalan ympärille mutta se ei saa estää verenkiertoa. Tuki ylettyy minulla nelisen senttiä polven alapuolelta aina reiden puoliväliin asti. Ideaalisidokseni on ollut yhtä kattava, ja ilmeisesti oikeanlainen tämänkaltaisissa tilanteissa. Neopreenitukea ei ole hyvä käyttää neljää tuntia pidempään  yhtäjaksoisesti, joten voin tarpeen vaatiessa käyttää ideaalisidettä korvikkeena jos polvi on kipeä ja minun täytyy kuitenkin liikkua.

Neopreeni lämmittää ihoa ja palauttaa lämmön takaisin kudoksiin vilkastuttaen siten tuetun alueen verenkiertoa ja nopeuttaen vamman paranemista. Se voi myös hiostaa ihoa, mutten ainakaan tällä käyttökerralla havainnut moista. Luonnonkumiallergisten ei pidä käyttää neopreeniä.

Lauantaiaamupäivällä lähdin sitten kokeilemaan menoa neopreenituen kanssa. Ilma oli lähtöhetkellä kaunis, kylmän yön jäljiltä oli kerinnyt jo ilmaantua muutama lämpöaste. Lenkin aikana taivas kuitenkin pilvistyi, muttei sentään ruvennut satamaan.

Sauvakävely tuntui oikein sujuvalta tuen kanssa. Se ei hiertänyt eikä puristanut, vaan tuki polven seutua lempeän tehokkaasti. Hieman kipua tunsin silti, etenkin alamäissä, joten minulla oli tyydyttävä maltilliseen vauhtiin.

Kävelin Paloheinän huipulle ja kiipesin sen laelle jäähallin puolelta. Laskeuduin alas jumppatelineiden puolelta, h-i-t-a-a-s-t-i  ja  v-a-r-o-v-a-i-s-e-s-t-i,  harkiten jokaisen askelen. Kävelysauvoista sain tukea niin ettei minun tarvinnut varata koko painoani oikean jalan päälle. Sitten taas riuskasti ylös siitä jyrkimmästä kohdasta. Kylläpä tuntui hyvältä nostaa hiukan sykettä ja hengästyä kunnolla. Nähtävästi kuntoni ei ole kauheasti tauon aikana huonontunut, sen verran helpon tuntuisesti nousu meni. Eihän kiipeäminen mitenkään helppoa tietenkään ole, huipulla olin puhkihengästynyt ja sydän pamppaili kurkussa asti, mutta olo tasaantui nopeasti. Niinpä laskeuduin alas ja tein vielä yhden nousun, kävelin pururataa pitkin huipun takana olevan kiepin.

Lähdin etenemään pururataa tarkoituksenani kiertää 7,5 km:n lenkki, mutta pian kävi ilmi, ettei polveni kestäisi jatkuvia alamäkiä. Ylämäet menin reippaasti, otin peräti juoksuaskelia. En sentään ruvennut jokaisessa hölköttelemään, sentyyppisen treenin aika on vasta tulossa. Alamäissä jouduin nöyrtymään ja menemään melkein pyllymäkeä kun kipu palasi. Siispä käännyin kohti kotia jo kolmen kilometrin kohdalla. 

Kaikesta huolimatta nautin kuin vankikarkuri menostani, hengitin raikasta metsäilmaa ja nautin syksyisestä tunnelmasta, kirpeistä lahoavien lehtien tuoksuista, jotka tuovat mieleen yhtä aikaa elämän ja kuoleman. Nautin valoista ja varjoista, maiseman paljaudesta. Musiikki pauhasi korvissani ja marssin sen tahdissa aina kun tuli  menevärytminen kipale. Ai että olen kaivannut tuota vapauden tunnetta!!

Matka kotiin sujui kommelluksitta. Olin käyttänyt lenkkiin kaikkine mutkineen hieman vajaat kolme tuntia aikaa. Ihan käypäinen suoritus, toisin sanoen. Polvi oli kivuton ja lähes normaalin tuntuinen. Illemmalla laitoin ruokaa ja tein tavanomaisia kotiaskareita vaikeuksitta.

Testitulos oli kiistaton: laadukkaisiin polvitukiin investointi ei suinkaan ollut turha vaan nyt minulle on avautunut mahdollisuus tehdä aiempaa tehokkaampia harjoituksia vaikka en vielä voi juosta.