Tahmealta tuntui illan lenkki. Syitä lieni useita: luistava pakkaslumi, toissapäivän vauhtilenkki, sunnuntain kotirataultra, kramppaileva maha.... pääsivät nuo naistenvaivatkin taas vauhtiin; keho on keventynyt turhan paljon ja kaiken lisäksi väärästä päästä. No, se asia korjautunee itsekseen päivän parin sisällä.

Onneksi vauhtia voi säädellä tilanteen mukaan. Alun juoksin aivan liian lujaa. Huomasin sen onneksi aika pian. Olo oli tutulla tavalla voimaton ja juoksu tuntui käsivarsissa asti. Kellon olin jättänyt kotiin. Tarkka ajantaju olisi ollut liian suuri painolasti tänään. Hidastin vauhtia ja pian meno taas maittoi.

Olin ajatellut juosta T0:n, mutta koska Tiettyyn Tienristeykseen saavuttuani juoksu jo kulki, hölköttelin huimapäisesti suoraan sen yli T1:lle. Kuuntelin Iskelmää. Kanavalla muistettiin Kirkaa monin tavoin.

Kirka oli maratoonari. Kun kauan sitten asuin keskustassa, näin häntä usein lenkeillään Hakaniemessä ja Töölönlahdella. Tokoinlahden rannassa istui aina laitapuolen kulkijoita penkeillä, ja he tapasivat huudella ohipyyhältävän laulajatähden perään. Yleensä Kirka ei kiinnittänyt huomiota heihin, mutta kerran satuin paikalle kun hän kääntyikin yhtäkkiä ympäri ja tokaisi mahtavalla äänellään joillekin huutelijoille: "Älkää häiritkö ihmisiä!". Koko sakki hiljeni saman tien. Naureskelin äänettömästi ölisijöiden hölmistyneille ilmeille.

Köpöttelin reissun kotiin asti, pari kertaa pysähdyin venyttelemään koipiani. Kotona katsoin kelloa ja huomasin käyttäneeni lenkkiin melko tarkkaan puolitoista tuntia aikaa. Ihan hyvä. Jalat tuntuivat vetreiltä ja olo oli rento.

Lauantaina olisi vuorossa jälleen Hassen maraton. Siihen päättyisi yltiöpäinen kolmen peräkkäisen maratonin mittaisen (joista yksi venähti vähän ylikin ) pitkän lenkin yritykseni. Saa nähdä miten muijan käy, jaksanko maaliin asti.