Nastalenkkarit olivat tänään paikallaan. Jäisen tien päälle oli satanut pakkaslunta ja lumi kätki pehmeiden muotojensa alle vaaralliset kohdat. Paikoitellen tie oli niin peilimäisen sileä että nastatkin lipsuivat. Mutta kaiken kaikkiaan oli kiva juosta pelkäämättä koko ajan liukastumista.

Iltataivas oli harmaiden pilvien peitossa, joten päivällä haikailemani tähtien loiste jäi silmin havaitsematta. Sateli lunta ja tuuli heikosti. Pakkasta oli lähtöhetkellä hieman vajaat yhdeksän astetta.

Tarkoitukseni oli jatkaa viikon teemaa eli lepuuttelua, mutta juoksu lähti kulkemaan niin hyvin, että sallin itseni kääntyä T0:n sijaan T1:lle, sillä ehdolla, että pitäisin vauhdin matalana. Juu juu, sanoin sisäiselle nalkuttajalleni.

Nalkuttajan ääni päpätti vaimeana jossain takaraivossani. Nautin viileänraikkaasta illasta ja helpontuntuisesta menosta. Alkumatkasta pohkeissa oli tuntunut jotain, mutta vajaan tunnin juoksun jälkeen keho oli lämmennyt niin että olo oli kevyt ja särytön. Niinpä panin musiikin kovemmalle ja annoin mennä. Nalkuttaja lopetti aika pian, kun jäi vaille huomiota.

Noin pari kilometriä ennen kotia katsoin kelloa. Olin tietenkin unohtanut painaa sen käyntiin, enkä millään enää muistanut mitä kello oli ollut lähtiessäni. No mitä siitä, ajattelin ja hölköttelin reipasta vauhtia loppumatkan ylämäet.

Kotona venyttelin pitkään ja hartaasti ja annoin jaloille tehokkaat kylmäkäsittelyt suihkussa. Nyt on mukavan raukea ja vetreä olo. Lauantaina taidan lähteä taas keskustaan. Pakkasten on luvattu lauhtuvan.