On tämä merkillinen laji: kiehtova, julma, antoisa, koukuttava. Elämäni toinen Masokistin Unelma eli Peräkylän Ponnistuksen organisoima avoin 100 kilometrin juoksun mestaruuskisa (tänä vuonna myös epävirallinen 100 kilometrin juoksun Suomen mestaruuskisa) alkoi kuin toteutunut unelma, mutta päättyi tuskaisasti käveltyihin lukemattomiin kilometreihin pimeässä metsässä.

Sää oli raskas, minulla ei ole tietoa todellisista lämpötilalukemista, mutta sen voin aivan näppituntumaltakin sanoa, että hellettä piteli. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Onneksi Masokistin Unelman reitti kulkee suurimmaksi osaksi metsän varjoissa. Pieni tuulenvire olisi kieltämättä tehnyt ilmasta raikkaamman hengittää.

Olin varustautunut säähän runsaalla määrällä juotavaa sekä syötävää. Juomia jäi loppujen lopuksi varsin paljon yli, mutta parempi niin kuin että olisivat loppuneet kesken. Olin poistanut kuplat kuudesta puolen litran pullosta kokista, ja sekoittanut kolmisen litraa kevyttä maltoliuosta (2 dl maltoa/0.5 dl vettä, mausteeksi mansikkamehua) sekä litran verran Puhtia siltä varalta että kyllästyn omatekoisen maltoliuoksen makuun. Lisäksi olin täyttänyt monta isoa limsapulloa vedellä. Nautin vesiannokset kuitenkin järjestäjien huoltopöydältä, joten en osaa sanoa kuinka paljon vettä join. Yhteensä juomia kului ehkä viitisen litraa, mikä saattoi olla hieman liian vähän. Hellejuoksuissa voi käydä niinkin ikävästi, että vatsa ei enää ota vastaan juomaa vaikka janon tunne olisi päässyt yllättämään. En kuitenkaan muista että olisin ollut kertaakaan varsinaisesti janoinen tuon pitkän suoritukseni aikana, mikä lienee merkki siitä että nesteytys oli riittävää.

Osanottajia kisassa oli kuutisenkymmentä. Tasan 60 oli ilmoittautunut ennakkoon, tarkkaa starttiviivalle asettuneiden määrää en tiedä. Naisia saapui paikalle kymmenen kappaletta muistini mukaan. Maaliin tulleiden määrää en vielä tiedä, mutta kuten edellisen kirjoitukseni kommenteista on luettavissa, yksikään nainen ei keskeyttänyt! HURRAAA! Ollaan me aika sissejä me naiset! Erityisen iloinen olen siitä, että talviseen possujen yöjuoksuun osallistuneet juoksijattaret Martsa ja Peppi pääsivät molemmat hienosti maaliin ja vieläpä varsin mukavassa ajassa. Lämpimät onnittelut teille molemmille! Vielä haluan kiittää huoltajana lempeän väsymättömästi urakoinutta Santtaa. Ostan sinulle vielä joulukuusen kokoisen kukkapuskan kunhan tästä pääsen liikkeelle.

Sitten itse juoksuun. Alku sujui loistavasti kuten jo mainitsin. Tai alku ja alku, 40. kierrokselle saakka. Toisaalta maratonilla ja sitä pidemmillä matkoillahan kisa alkaa vasta kun 3/4 matkasta on jo takana. Juoksin menevän rauhallista vauhtia ja saavutin maratonin väliaikapisteen muistaakseni ajassa 5.05, eli olin hienosti ennalta laatimassani aikataulussa. Kävelin säännölliset pätkät, sen tietyn nyppylän ja myöhemmin myös majalta lähtevän paahteisen suoran. Yleisön joukosta bongasin tuttuja, kiitos vain kannustuksista kaikille ja aivan erityisesti sinulle Sylvi! Hienoa että pääsit paikalle.

Vatsa oli huolellisen valmistautumisen johdosta kunnossa, vessareissuja jouduin tekemään vain kaksi. Ylimääräisiä möyrimisiä ei juurikaan tuntunut, vain muutaman kerran kouraisi, mutta sen lasken helteen syyksi.

Matka jatkui maratonin täytyttyä edelleen jouhevasti. Helle verotti voimia, mutten todellakaan ollut ainoa. Minun maratonini täyttyessä monet juoksijat olivat edenneet jo yli puolenvälin kisassaan, ja joidenkin askel oli käynyt raskaammaksi. Ihailtavan sinnikkäästi juoksijat kuitenkin taittoivat matkaa vaikeissa olosuhteissa. Tosin kaikkihan eivät helteestä kärsi. Minulle se on hyvin rankka koettelemus jo muutenkin, ja kieltämättä kyselin itseltäni useaan otteeseen matkan aikana, että mitä h*****ttiä siellä kuumassa metsässä oikein tein?!

Taisin jossain aiemmassa kirjoituksessa mainita, että vasen polveni ja jalkani on hieman oikutellut kesän aikana. Olin mielestäni saanut sen terveeksi kisaa edeltävän juoksutauon aikana, mutta ilmeisesti vain väliaikaisesti. 40. kierroksen aikana jalassa tapahtui jotakin, varsin yhtäkkiä. Polven ja pohkeen seutuvilla oli tuntunut pientä kirvelyä jo aiemmin, mutten ollut välittänyt siitä. Ilmeisesti olisi pitänyt välittää. Tuon kirotun kierroksen aikana nimittäin sekä polveni että pohkeeni lakkasivat kokonaan tekemästä yhteistyötä kanssani. Jokainen askel tuntui pohkeessa repivänä kipuna, ja polven ulkosyrjällä ja myöhemmin myös reidessä vihloi niin että ajattelin hampaideni putoavan suusta.

Pudotin vauhtiani ja etenin parin kierroksen verran vuoron perään juosten ja kävellen, mutta lopulta kipu kävi niin kovaksi että jouduin lopettamaan juoksemisen kokonaan. Minulla oli vielä runsaasti kierroksia jäljellä, mutta toisaalta aikaa niin paljon, että päätin yrittää raahautua jollakin konstilla maaliin. Keskeyttämisen houkutus oli hyvin suuri, koska kävelykin tuotti siinä vaiheessa kipua, ja muutaman kierroksen ajattelin aina olevan se viimeinen, jonka jälkeen kävelisin järjestäjien pöydän luo ja palauttaisin numerolappuni ja poistuisin nolona ja lyötynä kisapaikalta.

Onneksi paikalla oli runsaasti tuttuja ja juoksijoita, ihania, fantastisia ihmisiä, jotka eivät antaneet minun keskeyttää. Sain ohittavilta juoksijoilta tsemppejä ja kehotuksia pysyä sinnikkäänä. Jopa itse Kalevi Saukkonen, juoksijalegenda, tokaisi minulle jämerällä äänellään reitin varrella kun ruikutin ja piipitin kipujani, että "Matka jatkuu." Eihän siinä voinut muuta kuin jatkaa matkaa.

Niinpä sitten etenin tusinan verran tuskaisia kierroksia aluksi hitaasti kävellen, ja lopulta vähän reippaammin, kun jalka jonkin verran turtui. Ehkä nauttimani kolme särkytablettiakin hieman tepsivät. Periaatteeni on, etten käytä kisoissa mitään lääkkeitä, mutta tällä kertaa tunnustan vaipuneeni jomotuksineni niin syvään itsesääliin, että nappasin peräti kolme ibuprofeenitablettia.

Aika riitti nipin napin. Ylitin maaliviivan kun oli jo pimeää, ja kunniakirjaan merkittiin loppuajakseni 14 tuntia ja 58 minuuttia. Paransin sentään viime vuoden tulostani hitusen verran, mutta ei tuo tulos nyt ollut sitä mitä lähdin hakemaan. Toisaalta olen hyvin tyytyväinen että sinnittelin maaliin asti. Enemmän minua olisi harmittanut jos olisin antanut periksi.

Tänään jalka on aivan kammottavassa kunnossa. En pysty varaamaan sille painoani yhtään, enkä tajua kuinka ihmeessä saatoin kävellä sillä yli 25 kilometriä eilisiltana. Jokin elimistössä vaikuttava, umpihulluutta tuottava aine ilmeisesti sain minut tekemään sen. Liikuskelen kotona vaivalloisesti kävelysauvan turvin, ja suunnittelemani palauttavat retket saan nähtävästi unohtaa.

Kaikesta huolimatta suuntaan nyt katseeni kohti uusia haasteita. Seuraava tavoitteeni on osallistua Vaajakoskella lokakuussa juostavaan maastoultraan, mikäli vain saan kroppani kuntoon ajoissa, ja varsinainen päätavoitteeni on Endurancen järjestämä 24 tunnin juoksu joulukuussa. Mutta niistä lisää sitten aikanaan.