Myöhään eilisiltana kävi selväksi, että yli kolmen tunnin lenkkiin ei olisi aikaa. Enkä onnistunut heräämään aamulla niin ajoissa kuin olin suunnitellut. Päätin kuitenkin lähteä köpöttelemään keskustalenkkiä tavoitteenani juosta kolme tuntia ja hypätä sitten vaikka bussin kyytiin. Arvelin, että olisin jossain Käpylän tienoilla tuolloin.

Lenkki alkoi kuten muutkin tämän viikon lenkit, hitaasti ja totutellen. Vihdoin sain taas juoksutuntumasta otteen ja keskityin tämän jälkeen lähes pelkästään siihen.

Ilma oli mitä mahtavin, aurinko paistoi ja lehtipuut hehkuivat. Kaivopuistossa katselin hölkötellessäni merelle, se oli jylhän sinisen ruskea ja vaarallisen näköinen. Minä sitten pidän syksystä, vaikka se on kuolemaa täynnä, mutta kaikkeen sisältyy aina aavistus uudesta elämästä. Se on vain niin kiehtovaa.

Pysähtelin noin puolentoista kilometrin välein tekemään eilisen kaltaista pitkää venytystä ja herätin taas kiusallista huomiota. Mistä ihmeestä muutoin aution oloiseen paikkaan aina siunaantuu ihmisiä silloin kun meikäläinen rupeaa oikomaan koipeaan?

Aikaa paloi kaikissa näissä merelle tuijotteluissa ja muissa oheistoiminnoissa, musiikkipelin räpeltämisessä ja liikennevaloissa seisomisessa niin paljon, että kun kolme tuntia tuli täyteen, olin ehtinyt vasta Jäähallin luokse. Mutta mitäpäs siitä, tiedossa on sitäkin hauskempi loppupäivä. Tarkoitus on nimittäin viettää hääpäivää armaan a-mieheni kanssa.

Lisää lenkkeilyä luvassa sitten taas ensi viikolla.