Kun kaksi asiaa Helsingin kokoisessa kaupungissa muuttaa aikataulujaan, vaikutukset ovat laajakantoiset: joukkoliikenne on siirtynyt noudattamaan kesäaikatauluja, ja tämän aamun työmatkan perusteella myös liikennevalojen rytmitystä on muutettu.

Kaipa jossain virastossa on viisaasti laskettu, että kun koululaiset puuttuvat liikenteestä, kaikki on toisin, siitä huolimatta, että työssäkäyvien kesälomat eivät ole vielä pyörähtäneet käyntiin täydessä laajuudessaan. Toisin sanoen sama määrä liikennettä pitäisi saada sujumaan puolet hitaammin rullaavilla liikennevaloilla.

Parin viime viikon aikana minun on ollut aivan mahdotonta ehtiä busseihin, vaikka olen kuinka yrittänyt saapua pysäkille oikeaan aikaan. Joko olen nähnyt vain reilusti etuajassa ohi hurauttaneiden bussien perävalot, tai joutunut odottamaan turhaan vuorojen jäätyä jostain syystä välistä pois. Tämänkin ilmiön täytyy johtua liikennevaloista, joiden rytmityksessä ei liene otettu huomioon aiempaa nopeammalla tempolla ajavia busseja.

Siispä työmatkalenkkeilylle on edelleen otolliset ajat.

Lähdin aamulla liikkeelle viikonlopun laiskottelujen voimistamana. Aamulenkistä tulikin jonkinasteinen intervalliharjoitus, koska juoksuvauhtini tietenkin myös sai osansa liikennevaloproblematiikasta. Tällä kertaa katsoin oikein kellosta ja totesin, että tunnin ja seitsemän minuutin mittaisesta aamulenkistäni seisoin liikennevaloissa viisi minuuttia. Väliajat pingoin mielestäni varsin vetävää askelta. No, minulla ei niin kiire koskaan ole, että viisi minuuttia vaikuttaisi puoleen taikka toiseen, enkä olen koskaan pitänyt pysähdyksiä tai askelrytmin muutoksia mitenkään häiritsevinä. Mutta autojonoissa turhautuvia ihmisiä kävi kieltämättä vähän sääliksi.

Lisäys: Iltapäivällä hölköttelin suurin piirtein samaa reittiä takaisin ja matkanteko oli samanlaista nykimistä. Tuuli oli sentään aamusta hieman laantunut. Enää ei tarvinnut pelätä oksanpätkien ynnä muiden irtokappaleiden muksahtavan päähän.