Söin turhan tukevasti töistä tultuani, eikä ruoka tuntunut olevan laskeutunut vielä kauppakierroksen jälkeenkään. Siitä huolimatta menokenkä vipatti niin, että lenkillehän sitä oli lähdettävä.

Oli jo pimeää ja taivaalta tihkusi vettä tuulen mukana. Kovin kylmältä ei ilma tuntunut. Sade oli suihkupullomallia, joka kastelee vaatteet hitaasti mutta vääjäämättä. Otin ylleni teknisen t-paidan ja päälle tuulenpitävän takin. Kosteutta pitävä ominaisuus on tuosta halpistakistani jo kadonnut pesukoneen uumeniin.

Läksin hiljakseen hölkkäilemään kohti T2:n reittiä. Päivällinen painoi yhä vatsassa aika tavalla. Hengitys ei kulkenut hyvin viileän kosteasta säästä huolimatta. Tuntui, että pystyin hengittämään vain pinnallisesti, pallean yläosalla. Tunsin aavistuksenomaista, epämiellyttävää vihlontaa ylävatsan ja kylkiluiden tienoilla. Onneksi reittini oli tasainen. Ehkä Vaajakosken rasituksia ei ole vieläkään täysin voitettu.

Olin käynnistänyt kellon, mutta näissä olosuhteissa katsoin parhaaksi olla vilkuilematta sitä. Köpöttelin eteenpäin, kuuntelin musiikkia ja yritin rentoutua. Vähitellen meno helpottui vähäsen, mutta silti käännyin ratkaisevassa kohdassa lyhyemmälle T1:lle. Turha vääntää väkisin jos ei kerran kulje.

Kotiin palattuani olin likomärkä ja kylmissäni. Painelin suihkuun ja mietin siellä värjötellessäni ja odotellessani, että selkää pitkin valuva lämmin vesi lopettaisi vilunväreet, että ehkä lepopäivä tai pari on tarpeen.