Huonouden tunne kasvoi eilen salilla taas hulppeisiin mittoihin, kun teimme tuikitarpeellisia tekniikkojen kertaustreenejä. Lonkka väsähti heti alkuunsa, ja mitä pidemmälle etenimme, sitä huonommin onnistuivat kaatumiset minulta. Olen nimittäin ruvennut pelkäämään kaatumista, epäilemättä osittain myös harjoituksen puutteen takia. Ja mitä epävarmemmin mätkähdän lattiaan, sitä enemmän sattuu kiukuttelevaan lonkkaan. Oikeaoppinen ja rento kaatuminen ei satu mihinkään, mutta vaatii vähän sitä sisua jota minulla ei juuri nyt ole.

Onneksi ylempivöinen parini jaksoi kannustaa ja opastaa minua. Tällaiset harjoitukset, joissa oppilaat opettavat toisiaan, ovat hyvin antoisia. Tekniikkaan tulee ikään kuin taas uusi näkökulma. Opettajilla on omansa, ja pitkälle ehtineillä harrastajilla on niinikään omansa.

Tarpeettomuuden ja hyödyttömyyden tunne kasvoi kasvamistaan. Jatkoimme vyöasteen mukaan muodostetuissa ryhmissä ja harjoittelimme ilmeisesti vihreän vyön kokeessa vaadittavia tekniikoita. Tietenkään en ole ollut treeneissä silloin, kun näitä on viimeksi harjoiteltu, mutta silti harmitti olla jatkuvasti se porukan hitain ja arin ja selitellä miksi en nyt voi kaatua tuohon suuntaan tai tähän suuntaan. Ymmärsivät treenikumppanit tietenkin mistä oli kyse, mutta silti. Kivireki mikä kivireki. Harmitti, että parini ei voinut treenata täysillä. Melkein rupesin jo opettajalle tunnin jälkeen ilmoittamaan, että lopetan tämän tähän ja jatkan syksyllä, mutta se taas tuntui vielä pahemmalta luovuttamiselta ja treenikavereiden tuen mitätöimiseltä.

Kovaa sisäistä taistelua on nyt vain käytävä nähtävästi. Saa nähdä tuleeko voittajia.

Kävelyssä otin sauvat mukaan, ja se lisäsikin tehoja mukavasti. Sen verran on kunto noussut, että tuo 6-7 kilometrin aamupyrähdys ei kovasti rasita.

Tänään on vuorossa pihatöitä ja kaatopaikkareissuja, joten jos en ehdi salille, kävelen lisää.