Keskiviikkoillan lenkille pääsin lähtemään vasta kahdeksan jälkeen, koska ahneuksissani popsin aivan liian ison lautasellisen siskonmakkarasoppaa. Puuhailin niitä näitä ruokaa sulatellessani ja ehdin napata pienet voimanokosetkin.

Vihdoin olo tuntui siltä että juoksuaskelia kehtaa nauramatta ottaa, joten vedin kamppeet ylleni ja lähdin jolkottelemaan kohti Malmia.

Aivan käsittämätöntä että yhä vain tämä talvinen kauneus jatkuu! Taivas oli samettisen punertavankarvainen, siellä täällä taivaanrannassa loisti mikä lie iso valo, joka loi suorastaan maagisen hohteen ylläoleviin pilvikerroksiin, talot ja pihat olivat kuin lapsuuden postikorteista pehmeine ääriviivoineen ja salaperäisine nurkkauksineen. Takkatulet leimusivat ja saunat lämpenivät, savun tuoksu tarttui vaatteisiinkin. Pakkasta oli viitisen astetta lähtöhetkellä, kotiinpaluun aikaan mittari näytti -7. Hölköttelin kaikessa rauhassa ja kiirettä pitämättä tuon tutun reitin, tällä kertaa myötäpäivään. Aikaa kului.... enpä muistakaan. Tarkistin lähtöajan hellan kellosta, mutta se pääsi lenkin aikana unohtumaan eikä juostessa ajankululla ole muutenkaan aina niin suurta väliä.

Tänä aamuna oli töissä tilanne senlaatuinen, etten kehdannut ilmestyä sinne hikisenä ja pakkasen jäljiltä sinipunanaamaisena, vaan matkustin bussilla töihin. Reppuun olin pakannut lenkkikamppeet paluumatkaa varten. Niinpä heti työajan päätyttyä suuntasin kohti Kaivopuistoa ja sieltä köpöttelin Pohjoisrannan, Hermannin ja Käpylän kautta kotiin. Meri oli sysimusta kaukana ulapalla, mutta rannan tuntumassa kaupungin valot saivat jäätä peittävät hanget hohtamaan. Lähtöhetkellä oli vielä valoisaa, mutta pimeys laskeutui talvisen vääjäämättömästi. Helsingin edustan pikkusaaret näyttivät houkuttelevilta. Mielenkiintoista, miten paljon sävyjä mahtuu äkkisilmäykseltä valkoiseen ja tumman harmaansiniseen maisemaan, kun sitä keskittyy katselemaan tarkemmin.

Ainoa ikävä puoli näissä lenkeissä oli kaurapuuron värinen paksu pöpperö, joka päällystää Helsingin jalkakäytävät laajalti. Pakkaslumen peittämät jalkakäytävät on hiekoitettu, ja kun tuhannet ja tuhannet jalat ja polkupyörien renkaat ovat polkeneet hiekan rakeisen lumen sekaan, muodostuu nilkkoihin asti ulottuva kerros jalan alla luistavaa pehmeätä massaa. Siinä on aika raskasta juosta, kun joka askelella päkiä luisuu sentin tai pari taaksepäin.