Jos ei eilen pakkanen pahemmin ahdistellut, niin hiekansekaista lumipöpperöä oli kasautunut sitäkin enemmän tielle lähes joka paikassa missä satuin kulkemaan. Nilkkoihin asti enimmäkseen, jollei sitten polviin, ja tuulen paljaiksi tuivertamat kohdat olivat liukkaat kuin peili. Paluumatkalla olin kaatua keskelle ajotietä. Liikennevaloissa seisovien autojen kuljettajat saivat ihailla spontaania modernin tanssin esitystäni kun taistelin laajoin kaarin säilyttääkseni tasapainon. Päivän annos oli n. 20 kilometriä ja lämpötila oli -10 asteen tienoilla. Illalla molempien reisien yläosissa tuntui kipuja, ikään kuin lihasten kiinnityskohdat olisivat vihoitelleet. Näin käy joskus jos juoksen pitkää lenkkiä pururadalla.

Tänä aamuna lähtiessäni mittari näytti kotona -16 C. Puin kerraston päälle ekstratrikoot ja lyhythihaisen paidan tilalle mikrofleecepuseron. Paksumpi talvijuoksutakki pääsi myös käyttöön. Tuuli oli heikkoa, joten hyvin pärjäsin, etenkin kun vielä älysin ottaa suojalasit silmille. Ne huurtuivat jo puolimatkassa, mutta parempi pienikin apu. Paluumatkalle lähdin samoissa varusteissa, vaikka luulin jostain syystä, että pakkanen oli hellittänyt, mutta eikä mitään, samoissa lukemissa mentiin ja kotiin saapuessani mittari näytti jo -18 astetta. Nyt on taas nakit silmillä, kun tietenkin unohdin ne suojalasit... No kuitenkin noin 25 kilsaa tuli ulkoilua tälle päivälle. Huomenna saatan ehtiä jonkinmoisen lenkuran johonkin aikaan, ja sunnuntaina ehkä yritän päästä edes puolipitkälle joko aamulla taikka illalla, sikäli mikäli lähipäiville budjetoidut urakat kotona saadaan kunnialla päätökseen. Mutta tällaista on perhe(ellisen)-elämä toisinaan.