Perjantaina oli hyvin aikaa lenkkeilyyn. Jalka tuntui tosi hyvältä, joten aloitin heti aamulla juoksu-kävelyllä töihin. Tällä kertaa kävelin noin puolet matkasta. Huomaan lonkissani, että olen kävellyt nyt enemmän, mikä lienee merkki harjoituksen puutteesta. Vielä on kuitenkin aikaa saada tilanne kohennettua.

Iltapäivällä mietin pitkään reittiä. Vaihtoehtojen määrä alkaa kaiketi kasvaa liian suureksi. Niinpä, koska ilmeisesti aikaakin olisi hyvin käytettävissä, noudattaa h:n vihjettä ja suunnata taas kerran itään, Herttoniemen ja Viikin metsäisille hiekkateille.

Sää oli aurinkoinen ja kesäinen, mutta ei liian lämmin. Tämä oli hyvä asia sikälikin, että minulla ei ollut minkään valtakunnan juomapulloa mukanani.

Hölköttelin aluksi Töölönlahdelle, jossa jouduin valtavan pyöräilijälauman keskelle. Mitä lie turistikierrosta olivat tekemässä ja sekamelska oli mahdoton. Pääsin ehjin nahoin Hakaniemeen ja sieltä Kulosaaren sillalle. Sillalla tuuli navakasti ja pyöräilijöitä oli liikkeellä pilvin pimein. Se hämmästyttää, että vaikka juoksin tismalleen omalla puolellani, peräti jalankulkuväylän oikeassa reunassa, melkeinpä jokainen pyöräilijä ohitti minut tosi läheltä, melkeinpä korvalehteäni hipoen, monet kerrassaan pelottavaa vauhtia. Ei liene tarpeen erikseen kuvailla, minkälaisia vaaratilanteita voisi syntyä. Ymmärrän, että pyöräilijöitä on enemmän kuin jalankulkijoita liikkeellä tuohon aikaan, ja molempiin suuntiin, jolloin luonnollisesti jalankulkuväylä vallataan. Joustavuus on liikenteen sujumisen a ja o. Mutta eikö voisi edes puoli metriä jättää tilaa sille jalankulkijalle?

Pääsin rauhallisemmille väylille onneksi pian. Saavuin Herttoniemen siirtolapuutarhan portille ja valitsin umpimähkään ensimmäisen hiekkatien, joka tien sivussa olleen karttataulun mukaan johti paikkaan nimeltä Kalastajatorppa. Matka ei ollut pitkä, joten päätin poiketa siellä. Tie kulki metsän keskellä, ja äkkiä oli niin hiljaistakin, että olisin voinut kuvitella eteneväni jossain Heinolan seudun metsäautoteillä. Pieniä mökkejä oli rinta rinnan ja tunnelma oli seesteinen. Pian päädyin tiukasti lukitun puurakennuksen pihaan, joka ilmeisesti oli tuo Kalastajatorppa. Ilmeisesti rakennusta käytetään tanssilavana tms. Pihalla oli hieno ulkovessa, jonka seinään oli pultattu peili ja oli siinä vesihanakin.

Hölköttelin takaisin ja jatkoin matkaa kohti Herttoniemeä. Melkein heti huomasin toisen tienristeyksen, josta lähti hiekkatie siirtolapuutarhan viertä pitkin. Näin kahden lenkkeilijän menevän sinne, joten lähdin perään. Tie oli polveileva, kumpuileva ja kapea hiekkatie, jota pitkin oli hyvä juosta. Vasemmalla puolellani oli meri ja oikealla suurta metsää. Juoksin hissukseen ja välillä kävelin parisataa metriä. Saavuin kylteistä päätellen Viikin luonnonsuojelualueelle ja kohta kyltit jo kertoivatkin minun astuneen sisään Viikin Arboretumiin. Siellä täytyy joskus käydä ajan kanssa tutkimassa paikkoja. Erään pellon laidassa, aivan Vanhankaupunginlahden rannassa, oli nuoria nautoja popsimassa tuoretta, mehevää kaislaa. Pysähdyin katselemaan niitä hetkeksi. Ne olivat jotenkin hurjan onnellisen näköisiä otuksia hamutessaan vihreitä versoja suuhunsa.

Jatkoin eteenpäin seuraten Vanhankaupungin kylttejä. Saavuin suoraan Tekniikan museon pihaan. Alueella oli meneillään jokin tapahtuma tai festivaali, joten jouduin hiukan etsimään pääsyä Viikintielle. Lopulta lähestyin aluetta vahtivia kaapinkokoisia ovimiehiä ja pyysin päästä kulkemaan läpi, koska en muutakaan reittiä löytänyt. Lupa heltisi heti. Ilmeisesti olin luotettavan oloinen vyölaukkuineni ja hikisine paitoineni ja punaisine naamoineni.

Jäljellä oli enää rupeama Käpylästä kotikulmille. Olin siinä vaiheessa jo melkoisen janoinen. Vaikka lämpötila oli tuskin 20 astetta, sen verran näköjään naiseläjä haihduttaa nestettä rauhallisessakin menossa, että jano voi yllättää.

Tänään on monella jsuuri uhlapäivä. Onnittelut kaikille opintonsa päättäville!!