Viikonloppu vierähti urheilullisissa merkeissä.

Perjantaina nollasin työviikon reippaalla säkkityöskentelyllä kuntonyrkkeilytunnilla. Perjantain sessioon kokoontuu hieman vähemmän väkeä kuin tiistaisin ja torstaisin, joten tehokas ja nopeatempoinen mättö on paitsi mahdollista myös erittäin hauskaa. Lämmittelin juoksemalla pullea reppu selässäni (muistutin varmaankin laskuvarjohyppääjää) töistä Metsälän salille.  Tunnin lenkistä tuli hyvä alkuhiki ja -syke. Eikä hikoilu loppunut siihen, kuten arvata saattaa. Kuusi treeniparia vuorotteli säkeillä erilaisissa suora- ja koukkulyöntikombinaatioissa ja mätke oli melkoinen. Rankat viikot näyttävät olleen muillakin. Hölköttelin tunnin jälkeen jäähdyttelyiksi vielä pienen mutkan kautta kotiin. Puolitoista tuntia juoksentelua ja tunti mätkimistä tuottivat paitsi kiljuvan nälän myös hyvän aloituksen jännittävälle viikonlopulle.

Loppuillan seurailin seuratovereiden matkantekoa Spartathlonilla sekä tuoreella kotimaisella vastineella, Paavothlonilla. Idea kotimaisesta sai alkunsa, kun joukko suomalaisia Spartathlonille ilmoittautuneita juoksijoita jäi yllättäen ilman paikkaa kisassa suuren osanottajaryntäyksen takia. Päätettiin järjestää omaehtoinen juoksutapahtuma, joka starttaisi samaan aikaan kuin Spartathlon Ateenassa ja olisi pituudeltaan saman mittainen. Monien käänteiden jälkeen sovittiin, että reitti kulkisi Paavo Nurmen patsaalta toiselle Hämeenlinnan kautta, eli startti tapahtuisi Helsingistä Olympiastadionin kupeelta ja maali sijaitsisi Turussa Nurmen patsaalla. Perjantaiaamuna viisi juoksijaa lähti matkaan Ateenasta Helsinkiin asti tietoliikenneyhteyksien avulla kajautetulla lähtölaukauksella. 

Lauantaina keli oli suorastaan kesäinen. Saattelin aamusta jälkikasvua viikonloppuleirireissulle, jonka jälkeen vaihdoin juoksukamppeet ja suuntasin kohti Paloheinää: pururata kutsui. Pukeutuminen oli yhtä vaikeata kuin aina syksyisin, kun lämpötila saattaa pitkän lenkin aikana muuttua huomattavasti. Valitsin jälleen kerran väärin, eli vedin pitkähihaisen talvikerrastopaidan päälle vielä t-paidan. Paloheinän metsän kätköihin päästyäni riisuin alimman paidan saman tien pois ja jätin oksanhaarukkaan odottamaan kotimatkaa. 

Hölköttelin rauhallista vauhtia, mutta yritin pitää askelluksen mahdollisimman tasaisena enkä antanut yhtään armoa ylämäissä. Pian jo huomasin ajattelevani, että pururadalla on vastedes käytävä huomattavasti useammin. Tasainen asfalttijolkotus kerta kaikkiaan vaatii vastapainokseen mäkistä maastoa ja epätasaista alustaa. Polvitaive tykkäsi erityisen paljon pehmeästä alustasta ja takareisiä vahvistavista ylämäistä. Kiersin käsitykseni mukaan n. 3,5 km:n kiepin kahteen kertaan. Kolmaskin olisi mennyt, mutta ei makeaa mahan täydeltä. Vielä oli sitä paitsi matkaa kotiin. 

Tunnelma metsässä oli autereinen ja satumainen. Syksy etenee omaan tahtiinsa välittämättä siitä, paistaako vai ei. Lämmin ilma korosti tuoksujen kirpeyttä. 

Lauantain kuluessa sekä Ateenan ja Spartan että Helsingin ja Turun väliltä kantautui vähitellen uutisia. Spartathlonilla raatoauto keräsi suojiinsa yli puolet matkaan lähteneistä, näiden joukossa valitettavasti myös suomalaisia. Paavothlonilla seuratoverit Maria ja Tero jatkoivat tasaisen vahvaa etenemistään. Sääolot vaihtelivat, niin kuin Suomen syksyyn kuuluu. Heidän kanssaan juoksi osan matkaa kolme muuta juoksijaa enemmän tai vähemmän sovitusti. Näin ollen suhteellisesti ottaen sama määrä juoksijoita juoksi koko matkan maaliin asti kuin Kreikassa. Kertonee jotain 246 kilometrin lenkin taittamisen rankkuudesta sääolosuhteiden armoilla, olivatpa nuo olosuhteet minkälaatuisia tahansa. Kreikassa voimia vie toisinaan kuumuus, täällä kotimaassa riskinä on paremminkin kylmyys ja sateisuus. Maria ja Tero saapuivat hyvissä voimissa Turkuun klo 19.47 lauantai-iltana. Onnittelut molemmille vielä kerran, kuten myös kaikille Kreikassa maaliin selviytyneille ja sitä kaikin voimin yrittäneille! Ja ylimääräinen hurraa-huuto Tuula Ahlholmille, jolla on nyt ainoana suomalaisnaisena tilillään kaksi läpijuostua Spartathlonia!