Pian ei Kaappimaratoonari enää tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Onko kroppa tekemässä totaalista vallankumousta vai mikä on, kun riesoille ei näytä tulevan loppua lainkaan.

Perjantai-ilta sentään  sujui rattoisasti sushia maistellen ja taisi jälkiruoaksi pudota pari irishcoffeetakin. Oloni oli hieman viluinen ja yhä vain aavistuksen flunssainen ja ravintolassa oli vetoisaa, mutta suojauduin pitkän villakaulaliinan alle. Lauantaiaamu oli ankea, muttei johtuen runsaasta sushista tai terästetystä kahvista, vaan äärimmäisen jäykiksi äityneistä niskalihaksista.  Päivän mittaan olo vertyi ja jaksoin käydä kentän laidallakin fudismatsia katsomassa. Siinä tulee väistämättä vilu. Sunnuntaiaamuna tönkkö oli sitten palannut moninkertaisena. Sen lisäksi käsivarteni puutuivat ja sormiani pisteli aina eteenpäin ojentautuessani. Kaiken kukkuraksi olin onnistunut kehittämään äkäisen kurkkukivun. Tätä kaikkea märehtiessäni olohuoneen sohvalla nenästäni alkoi yhtäkkiä vuotaa runsaasti verta. Perhe tarkkaili minua ja omituisia puuhastelujani huolestunein katsein.

Hämärän muistikuvani mukaan viime viikolla, siirtäessäni pinon ylimmäisenä ollutta, kirjoilla lastattua laatikkoa hiukkasen huolimattomalla otteella, tunsin lapaluideni välissä tai oikeastaan hieman ylempänä ikävän vihlaisun. En ehtinyt asiaa surra sen enempää, vaan oli jatkettava töitä jomotuksesta huolimatta. Torstain kuntonyrkkeilyn jälkeen kaikki tuntui olevan taas kunnossa. Perjantaina laatikkoshow jatkui, siinä kuin kaikki muu muuton viimeistely. Ehkäpä ravintolailta sitten viimeisteli hyvin alkaneet vauriot. TAI sitten joku kelmi istuu parhaillaan nuotion ääressä pimeällä, syrjäisellä pihalla ja pistelee pitkiä, puisia tikkuja Kaappimaratoonarin muotoiseen nukkeen...