Perinteen mukaan Wihan kilometreillä ei sada. Niinpä, kun umpiaikaisin lauantaiaamuna havahduin sateen ropinaan, uniseen mieleeni ehti pujahtaa kavala ajatus koko reissun peruuttamisesta. Kampesin kuitenkin itseni ylös pedistä ja hoidin aamutoimet. Kuulostelin tarkemmin oloani vasta aamupalan jälkeen, kun tunsin lopullisesti heränneeni. Aikaisia herätyksiä edeltää minulla yleensä aina huonosti nukuttu yö.

Terveyteni ei ole ollut paras mahdollinen koko tänä vuonna, kuten niin satunnaiset kuin uskolliset lukijat ovat saattaneet panna merkille. Olen kuitenkin yrittänyt olla invalidisoimatta itseäni ja vaientanut luontaisen laiskuuteni tuottamat soraäänet, jotka mielellään keksivät kaikenlaisia verukkeita. Kuitenkin, tähän ikään ehtineenä, perheellisenä ja työssäkäyvänä ihmisenä olen yrittänyt olla turhaan lisäämättä tomumajani taakkaa. Elättelen edelleenkin toivoa siitä, että voin jatkaa täysipainoisesti ultra- ja maratonharrastuksiani jossain vaiheessa, kunhan fyysinen suorituskykyni on taas ennallaan - tai edes kohtuullinen.

Lauantaiaamun filikseni oli aamupalan jälkeen lyhyesti kuvailtuna puoliflunssainen, puoliväsynyt ja puolihaluton. Vatsa kenkkuili, oli kenkkuillut koko viikon, mutta niinhän se ryökäle aina, näköjään. Toinen puoli oli siis jokseenkin kunnossa, joten ei muuta kuin matkaan. Olin tarkistanut bussin aikataulun jo edellisenä iltana, pakannut tavarat ja varustanut kaiken valmiiksi, niin ettei minun tarvinnut enää kuin rahdata itseni pysäkille. 

Rautatieasemalla oli vilinää. Puoli kahdeksan Tampereen-juna tuli melkein täyteen. Olin saanut ikkunapaikan ja onnekseni kukaan ei ollut ostanut käytäväpaikkaa. Niinpä saatoin levittäytyä mukavasti lepoasentoon ja ottaa vielä pienet voimanokoset. Sade lakkasi matkan edetessä ja perillä Tampereella vallitsi sumuinen, melkein tihkusateinen keli. Hämärästi muistin, että Pirkka-hallilta keskustaan kulkee bussilinja, jolla on pysäkki jossain rautatieaseman liepeillä. Sen verran annoin kuitenkin laiskuudelle periksi, että en viitsinyt lähteä painavine laukkuineni harhailemaan puolihämärän kosteassa kelissä, vaan siirryin sujuvasti taksitolpalle aseman edustalle. Pian paikalle kurvasi valkoinen Lincoln, jonka kyydissä matka taittui peräti tyylikkäästi.

Tasainen juoksijoiden letka kiersi Pirkka-hallia kuin helminauha. 100 ja 50 km:n matkoille sekä päivän ensimmäiselle maratonille oli startattu jo yhdeksältä. Olin itse suunnitellut starttaavani non-stop-sarjassa kymmenen tienoilla. Ilmoittautuminen oli nopeasti hoidettu ja vaihdettuani muutaman tervehdyksen tuttujen kanssa siirryin pukuhuoneeseen. Melko tarkalleen kymmeneltä olinkin sitten lähtövalmiina. Sain rintaani numerolapun, johon ajanottolaite oli kiinnitetty. Startissa minua ohjeistettiin laskemaan myös itse kierrokseni, johon kuuliaisesti ryhdyinkin, mutta tietenkin sekosin laskuissani hyvin pian. Mutta kaltaistani ulkoilupäivän viettäjää ei tilanne sen enempää haitannut. Ulkoiluaikaa olin budjetoinut kuutisen tuntia, missä ajassa ajattelin ehtiä sen verran kuin ehdin, pitkin huolto- ja mahdollisesti seurustelutauoin. Hyvässä lykyssä 45 km, villeimmissä unelmissani ehkä jopa 50 km. 

Viime viikkojen treenit ovat olleet lähes pelkästään kävelyä ja sauvakävelyä. Wihaa edeltävällä viikolla en juossut yhtään lenkkiä.  Vatsaongelmat ja lisäksi uudelleen aktivoituneet hengitystieoireilut ovat pilanneet juoksuinnon. Jouduin aloittamaan uudelleen allergialääkkeiden käytön parisen viikkoa sitten ja ne ovat tepsineet sen verran, että reipas ja runsas kävely sauvoilla tai ilman onnistuu hyvin. Juoksuyritykset ovat joka kerta päättyneet voimakkaaseen nenäverenvuotoon, joka ilmeisesti on kortisonisuihkeiden ikävä sivuvaikutus. Ensimmäiset kilometrit olivatkin edeltäneen treenin mukaiset: hölkkääminen tuntui raskaalta, henki ei kulkenut kosteudestakaan huolimatta, hikoilin kuin sika ja tunsin hehkuvani kirkkaanpunaisena, koska olin tietenkin aivan ylipukeutunut.. Kaikki muut näyttivät raikkailta, hoikilta ja hyväkuntoisilta ja selvästi nauttivat reippaasta ja vauhdikkaasta menostaan. Ensimmäisen kierroksen hölkkäsin sitkeästi kokonaan, jotta saisin edelleen aamutokkuraisen kroppani heräämään ja veret kiertämään. Kolmannella kierroksella aloin ottaa mukaan lyhyitä kävelypätkiä. Neljännellä siirryin 5 + 5 -tekniikkaani, joka osoittautui sopivan armeliaaksi ja siedettäväksi etenemisvauhdiksi. 

Kierroksia karttui. Pidin vauhdin matalana ja yritin kaikin tavoin rauhoittaa myös mieleni, jotta välttyisin ns. pesukone-efektiltä. Viimeksimainittu tarkoittaa lyhyesti sitä, että kun (vääränlaista) rasitusta kertyy vähänkin liikaa, vatsani alkaa kurista, solista, ärjyä ja kiertää napansa ympäri kuin pesukoneen rumpu. Jos en hellitä ajoissa, pesuohjelma etenee linkousvaiheeseen ja sitä ei sitten tahdo saada loppumaan millään. Puolenpäivän jälkeen, hieman ennen yhtä tunsin ensimmäiset merkit vatsapesukoneen käynnistymisestä. Kävelin seuraavalla kierroksella hieman enemmän ja tilanne rauhoittui. Yritin taas hölkätä enemmän, mutta siitä seurasi vain kiireinen vessareissu. Niinpä pudotin vauhtia taas hieman. Taittuu se matka näinkin, ajattelin, kuten olen ajatellut aika monta kertaa aiemmin. Sain onneksi matka- ja juttuseuraa tutuista juoksutovereista, joita oli saapunut kisapaikalle kisailemaan, huoltamaan tai muuten vain kannustamaan. Kiitokset kaikille yhteisesti mukavista tuokioista kisahuuman keskellä!

Mennessäni seurasin 100 ja 50 km:n sekä klo 9:n maratonin etenemistä sen verran kuin kykenin. Klo 15 starttaisivat päivän toinen maraton sekä puolimaraton. Wihan kilometrit on Suomalaiset sataset -sarjan viimeinen osakilpailu ja kisassa oli oikeata urheilujuhlan tuntua. Kisailijoiden meno ja vauhti näytti niin huimalta, ja jotkut juoksijat vaikuttivat suorastaan ammattimaisen päämäärätietoisilta, että siinä itse etanan vauhtia rehjustaessani en voinut kuin ihmetellä, kuinka olen koskaan edes kuvitellut voivani osallistua tuollaisiin kilpailuihin. Ja silti osallistunut... enkä hetkeäkään vaihtaisi pois, vaikka koskaan eivät tulokset ole olleet huippuluokkaa. Ultrajuoksu on siitä hieno laji, että tyylillään taaplaaminen on kaikin puolin sallittua. Kisatuloksia kaikkien hurjien suorituksista löytyy täältä: Onnittelut kaikille mukana olleille, ja tsempit matkanteon tällä kertaa kesken jättäneille! Maaliinpääsy on aina mahtavaa, mutta joskus tulee takkiin ja siitä on täysin mahdollista päästä yli. Paras tapa toipua huonosta juoksusta on juosta uusi.

Kahden jälkeen, kun olin ollut liikkeellä nelisen tuntia, kävi ilmeiseksi, että kuusi tuntia ulkoilua ei minulle sinä päivänä tulisi täyteen. Päätin lopettaa kolmelta, johon mennessä ehtisin senhetkistä vauhtia vielä kierroksen tai pari. Ehtisin lähteä junallekin valoisan aikana enkä joutuisi harhailemaan pimeässä, vieraassa kaupungissa. Olin myös melkoisen väsynyt edellisen yön katkonaisen unen jäljiltä. Niinpä ei tehnyt yhtään pahaa kävellä viimeisen kokonaisen kierroksen jälkeen toimitsijapöydän ääreen ja ilmoittaa, että tälle riitti. Maalissa sain mitalin Santalta, jolle myös kiitokset kaikesta kannustuksesta! Jätin numerolappuni ja matkanmittausvempeleen niille varattuun laatikkoon ja lähdin pukuhuoneeseen. 

Lämmin suihku ja sen päälle rattoisa juttutuokio naisten 50 km:n kisan osanottajien kanssa pukuhuoneessa piristivät väsynyttä. Palasin vielä huoltoalueelle, jonne olin tietenkin unohtanut oman varustelaukkuni. Huoltopisteellä oli tarjolla kuumaa keittoa ja kahvia ja hörpin kupillisen kumpaakin ennen kuin suuntasin bussipysäkille. Bussi olikin hetimiten lähdössä ja ennen pitkää seisoin jo lipunmyyntijonossa Tampereen rautatieasemalla (tai no, pienen mutkan jälkeen siis - ajelin erehdyksessä muutaman pysäkin Keskustorin pysäkistä ohi, mutta onneksi aikaa junan lähtöön oli runsaasti ja pieni kävely vain vetreytti jalkoja).

Junassa oli ihanan rauhallista. Minut oli buukattu erään rouvashenkilön viereen, vaikka vapaita paikkoja oli runsaasti. Pendolino ei kuitenkaan Tampereelta lähdön jälkeen pysähdy ennen Tikkurilaa, josta taas ei yleensä kukaan enää nouse kyytiin vaan Helsinkiin mennään muilla junilla, joten valtasin härskisti yhden vapaan penkkiparin itselleni junan lähdettyä liikkeelle. 

Tikkurilan asemalla juna seisoi muutaman minuutin ajan. Nojasin ikkunaan ja tuijotin ulos hämärtyvään iltaan. Sää oli selkenemässä ja ikkunan ohi kävelevien ihmisten hengitys höyrysi. Auringonlasku oli jo ohi, mutta taivas punersi vielä  vähäsen. Aseman läheisyydessä kohoaa iso kerrostalo, jonka katolla havaitsin parven talitinttejä kookkaampia lintuja. Olin tunnistavinani ne naakoiksi. Ne vaikuttivat rauhattomilta, tummeneva taivas täyttyi niiden silueteista kun ne kiivaasti lehahtelivat ympäriinsä etsiessään parasta lepopaikkaa katon reunalta. Yhtäkkiä jostain taivaalta pyyhälsi paikalle toinen, edellistäkin isompi parvi. Ja toinen, ja vielä kolmaskin. Lopulta koko Tikkurilan iltataivas peittyi sinne tänne säntäilevistä lintuparvista. Näky oli  kuin parhaastakin kauhuelokuvasta. Niitä täytyi olla satoja. Suurin osa linnuista yritti änkeä ja tunkea itsensä kerrostalon katolle, ja erimielisyydet paikkojen jaosta ratkottiin epäilemättä hyvin äänekkäästi. Mitähän mieltä talon ylimpien kerrosten asukkaat mahtoivat olla tilanteesta?