Tämän tekstin kirjoittamista aloitellessani aurinko paistaa kirkkaasti pilvettömältä taivaalta, joten virittäytyminen päivitykseni aiheeseen tuntuu hieman vaikealta, mutta toisaalta taas noita kipeästi kaipaamiani ulkoiluhetkiä, joissa on edes hiukkanen seikkailun tuntua ja tunnelmaa mukana, on ollut niin vähän, että jokainen on ehdottomasti tallennettava juoksupäiväkirjaan, olivatpa olosuhteet mitkä tahansa.

Tiistaina minulle tarjoutui tilaisuus lähteä kävelysauvoineni Paloheinään jo iltapäivästä. Pukeuduin niin kuin asfaltti-pururata-asfaltti -keikalle on tapana pukeutua ja vedin jalkaani maastolenkkarit. Ne ovat osoittautuneet kelvollisiksi kävelykengiksi myös asfaltilla. Muutenkin olen mieltynyt aika littanoihin kenkiin kävellessä. Liian paksut vaimennukset ja jalan liikettä ohjaavat tuennat eivät sauvakävelyssä tuota mitään lisäarvoa. Päinvastoin olen huomannut, että lonkkani ja alaselkäni eivät kipeydy lainkaan jos kävelen "kovilla" kengillä. Realflexit, Salomonit ja jopa iänkaikkisen vanhat Freet ovatkin olleet kovassa käytössä vuoron perään. 

Lähdin liikkeelle, kun hellan kello näytti puolta viittä. Kävelin ripeästi ja malttamattomana neljän ja puolen kilometrin matkan kotoa Paloheinän majalle. Sieltä suuntasin 7,5 km:n pururatakierrokselle. Kun kapusin ensimmäistä mäkeä, ilta oli jo laskeutumassa. Nopeasti se syveni ja metsä ympärilläni muuttui läpitunkemattomaksi, mustaksi seinämäksi. Radan varren valot olivat heikot ja jouduin sovittelemaan alkumatkasta askeleitani aika varoen ennen kuin totuin hämärään. En ole vähään aikaan käynyt purulla ja tuntuma alustaan oli etsittävä uudelleen. Taivas oli osittain pilvessä ja Kuu näkyi vain himmeänä. Silloin tällöin havaitsin tähden loistavan puunlatvusten välissä. Pistin musiikin soimaan ja nautin jännityksestä, joka alkoi kutitella kylkiluissa. Korvissa pauhaava tutun arkinen musiikki hälventää pelon, jota kaiketi jokainen ihminen vaistonvaraisesti tuntee tiivistyvän pimeyden keskellä.

Parin kilometrin jälkeen kahden reitin risteyksessä rata teki tiukan käännöksen vasempaan. Lähestyessäni risteystä havaitsin toisen sauvakävelijän kulkevan toisesta suunnasta. Hän näytti hieman hidastavan askeliaan, kuin epäröiden. Minäkin hidastin vaistomaisesti. Hän ilmeisesti kuuli lähestymiseni ja vilkaisi minua, tuijotti sekunnin ja jatkoi sitten matkaansa. Saavuin risteykseen ja kohtasin saman kuin hän: edessä oli parisataa metriä sysipimeätä tietä. Sukelsimme urheasti peräkanaa mustuuden keskelle, hän edellä, minä perässä. Hän käveli hiukan ripeämpää vauhtia kuin minä. Selän voimakkaan kulmikkaista muodoista päätellen hän oli mies.  Selkä suli kuitenkin pian näköpiiristäni kuin parhaassa Lynchin elokuvassa. Imeydyin itsekin samaan mustaan seinämään. Etenimme säkkipimeässä jokseenkin samaan tahtiin. Hän ei katsellut taakseen enkä minäkään yrittänyt tavoittaa häntä. Oli paras keskittyä vain siihen, mitä oli askeleen säteellä omasta itsestä. Musiikki antoi rytmin askelille. Sydän sai lyödä omaan tahtiinsa.

En saata kieltää, ettenkö olisi hetken ajaksi päästänyt mieleeni pientä kaihertavaa epäilystä. Mistä tiesin, kuka se toinen oli. Toisaalta taas - eihän hänkään tiennyt, kuka minä olin. Hän oli tuijottanut minua silmänräpäyksen, mutta kaiketi riittävän pitkään tehdäkseen oikeat päätelmät, eli että toinen kävelijä oli naispuolinen, pienikokoisempi kuin hän ja kaiken lisäksi hitaampi liikkeissään. Ehkä ruumiinkieleni oli paljastanut miehen silmälle myös sen epävarmuuden, jota tunsin hänet huomatessani.. En siis ollut uhka. Tavallaan tunsin myös vähän turvallisemmaksi oloni, kun edellä kulki kohteliaan välinpitämättömästi minuun suhtautuva, vahvaselkäinen mies. Ehkä koimme kumpikin olevamme täysin turvassa, vaikka olosuhteista olisi voinut päätellä melkein mitä vain. Myönnän, että tunnustelin siitä huolimatta vaivihkaa taskuani, jossa tiesin puhelimeni olevan. 

Oikeastaan olen koko juoksuharrastukseni historian aikana ollut peloissani vain kaksi kertaa.

Ensimmäisen Masokistin Unelmani viimeisillä kierroksilla radan varrelle ilmestyi joku outo, äkkinäisesti käyttäytyvä tyyppi, jota ainakin siinä väsymyksen tilassa ja tietenkin pimeyden keskellä en ehkä olisi kyennyt pakenemaan tai edes millään tavalla puolustautumaan, mikäli tyyppi olisi saanut päähänsä hyökätä. Olin juuri taittanut yli 90 kilometrin matkan helteisessä kelissä ja ylläni olivat vain polvipituiset trikoot ja pieni toppi. Onneksi sain kisajärjestäjien keskuudesta seuraa reitille viimeisten kierrosten ajaksi. Yksinään oli kovin halju olo. Voi toki olla, että tyyppi vain ällisteli tai peräti pelkäsi minua yhtä lailla kuin minä häntä. Vai onkohan keskellä yötä puolipukeissaan numerolapulla varustettu Paloheinän huippua hullun kiilto silmissään kiertävä naisihminen kovin tavallinen näky...

Viimeisimmän Bornholmin 48 h -kisani toisena yönä koin myös jonkinlaisia epämääräisiä hirvityksen hetkiä. Niille ei ollut mitään todellista syytä eikä aihetta, vaan todennäköisesti olivat lähtöisin minusta itsestäni. Olin kerta kaikkiaan uupunut, en jaksanut ottaa yhtään juoksuaskelta (vaikka kävelinkin aika hyvää vauhtia) ja voin todella huonosti. Sellaisessa tilassa epätoivo ja järjettömät kauhukuvat valtaavat mielen todella helposti, jos niille vain antaa tilaisuuden. Bornholmin pyökkimetsässä ei ihan täydellistä pimeyttä tullut, koska reitin varrelle oli ripustettu valoja koko matkalta, mutta pieniä kadotuksen hetkiä jäi joihinkin mutkiin ja notkelmiin. En varsinaisesti pelännyt ketään toista ihmistä, tai mitään väkivaltaista kohtaamista. Olin saanut päähäni muun muassa, että yhtäkkiä vain kuukahdan jonnekin kilometrin mittaisen kierroksen varrelle, eikä minua ikinä löydetä. En myöskään sano, että olisin pitänyt kuolemista jotenkin helpottavana tai vapahduttavana, mutta kieltämättä niinkin typerä ajatus tuli mieleeni, että sillä tavalla voisin päästä pälkähästä. Johon siis olin itse täysin vapaaehtoisesti itseni asettanut. Ja kuitenkin varsin hyvin tiesin, että ainoa keino päästä "pälkähästä" oli jatkaa matkaa eteenpäin kohti huoltopistettä, valoja ja ihmisiä ja ääntä, ruokaa ja juomaa, kenties pientä lepohetkeä makuupussin lämpimässä syleilyssä. Niinä hetkinä kuitenkin epätoivo oli vallannut mielen ja etsin kuumeisesti muka mitä tahansa tapaa peruuttaa kaiken! Koko maailman! Ehkä se kaikki oli vain häpeää ja katumusta, että olin ryhtynyt yritykseen, josta en voisikaan selviytyä. Häpeää tunsin näistä ajatuksistani joka tapauksessa heti, kun lopulta pääsin huoltopisteelle ja sain lämmintä juotavaa ja muistaakseni jotain vauvojen puuroa ja todella vielä otin lyhyet nokoset kodilta ja hiekalta tuoksuvassa makuupussissani. Aikamoista nössöilyä, mutta sen jälkeen en enää antanutkaan häviäjäfiiliksille tilaa, vaan jatkoin hitaasti mutta sitkeästi kisan loppuun asti. Tavoitetulostani en saavuttanut, mutta paransin kuitenkin entistä ennätystäni.

Paloheinän metsässä matka jatkui. Pimeä jakso jäi taakse. Edessäkävelijä kulki hyvää vauhtia, joissakin alamäissä hän kiihdytti juoksuksi asti. Ilmeisesti halusi tehdä kunnon pesäeroa minuun. Olin nimittäin alkanut saavuttaa häntä ylämäissä. Peliin ilmaantui kolmaskin kävelijä, joka porhalsi meidän molempien ohi pitkillä säärillään vaivattomasti ja keveästi kuin metsäkauris. Edessäkävelijä liittyi mitä suurimmalla todennäköisyydellä hänen imuunsa, koska en enää nähnyt heitä edelläni kuin vasta kierroksen siinä ylämäessä, jossa 7,5 km:n reitti eroaa tuosta ns. pääkierroksesta omalle lisäkierrokselleen, joka nousee Paloheinän huipulle. He jatkoivat kohti majaa, minä käännyin huippua kohti. 

Kipusin huipulle hyvää tahtia, lykin sauvoilla vauhtia minkä käsivarsista enää siinä vaiheessa lähti. Retken paras hetki ja suurin palkinto joka puolelle avautuva näkymä. Tasoittelin hengitystäni hetken ja katselin ympärillä levittäytyvää, tuikkivissa valoissa kylpevää Pohjois-Helsingin ja Vantaan rajaseutua. Ei ehkä vie montakaan vuosikymmentä, kun nämä näkymät ovat historiaa ja jokainen nyt vielä tumma, metsän peittämä kohta on rakennettu täyteen. 

Lähdin hölköttelemään alamäkeen ja pian olin taas majan pihalla. Hengähdin siinä vielä hetken ennen kuin käänsin kenkien kärjet kohti kotia. Asfaltti tuntui epäinhimillisen kovalta purun jälkeen.