Jotain edistystä on ilmeisesti tapahtunut, vaikka leikkauksen jälkeisen elämän lenkkeilyt ovat tuntuneet lähinnä säälittävältä räpellykseltä. 

10 päivän mittaisen mökkiloman aikana tulin kulkeneeksi  5- 6 eri vauhtista ja pituista reissua osin kävellen, osin hölkäten, osin sekä että. Sitä ennen, kesäleskenä ollessani, kertyi liikuntaa kieltämättä melko mukavasti, 4 – 5 kertaa viikossa.  Yhteensä olen siis sairausloman päättymisen jälkeen harrastanut liikuntaa, jota voisi kutsua lenkkeilyksi , noin kuukauden ajan. Nähtävästi jo tässäkin ajassa on mahdollista saada jotain kehitystä aikaan, jos pohjia on edes sen verran, mitä ehdin kerätä kevään aikana talven sairastelujen jälkeen.
 
Mökkiloma päättyi pieneen takapakkiin, kun pari päivää ennen kotiin lähtöä sain noidannuolen. Kipu iski – kuten aina – melko äkkiarvaamatta, tosin pieniä merkkejä oli ollut havaittavissa jo muutamana päivänä ennen varsinaista iskua, mutta kuka nyt sellaisista piittaisi, keskellä kesää.

Tällä kertaa kipu ei vienyt aivan jalkoja alta, mutta sen verran arkana olin, että särkylääkkeitä oli otettava melkoisia määriä. Polte ristiselässä ei niidenkään avulla laantunut heti, vaan vasta parin päivän kuluttua.

Sen jälkeen kramppi alkoi vaeltaa. Se nousi hitaasti pitkin selkärankaa, siirtyillen sen puolelta toiselle ja päätyen lopulta kaularangan tienoille ja asettui sen vasemmalle puolelle, noin 5 x 5 cm:n alueelle vielä pariksi päiväksi, säteili sieltä alas käsivarsiin puuduttaen sormet, jos tein jotakin työtä, jossa käsiä oli kannateltava vartalon edessä. Erityistä kärsimystä aiheutti mm. se, että jäätelön syöminen oli hankalaa ;D En pystynyt lainkaan kääntämään tai kallistamaan päätäni, en eteen taikka taakse, enkä varsinkaan sivuille. Nukkuminen oli lähes mahdotonta, koska heräsin joka kerta kun liikautin päätä tai ylävartaloa. Kävin tiistaina lyhyellä hölkkälenkillä, ihan vain kokeillakseni, olisiko siitä apua. 8 km:n varovainen tapsuttelu sujui varsin mallikkaasti, mutta ilmeisesti kevyenkään hölkän tärinä ei oikein tehnyt hyvää, koska kipu paheni asteittain uudelleen. Vasta eilen sain buranan ja erilaisten jumppapallon avulla tekemieni  niskaan ja selkään kohdistuneiden venytysten avulla  krampit hellittämään siinä määrin, että kykenin tekemään kuluville lomaviikoille suunniteltuja piha- ym. töitä. Niistä ei onneksi seurannut enempää ikävyyksiä.

Tänään sitten, kun paha noita näyttää viimeinkin hylänneen minut ja vartalo tuntuu melkein entiseltään, innostuin vetämään tossut jalkaan ja lähdin aluksi kävellen, lopulta kevyesti hölkäten kohti Malmin lentokenttää.  Pääni ei vieläkään käänny normaalien liikeratojen laajuisesti, joten näillä Helsingin vilkasliikenteisillä väylillä tarpeellinen taakseen katsomisen kyky ei ole juuri nyt käytössä. Onneksi minulla ei oikeastaan koskaan ole niin kiire lenkillä ollessani, ettenkö ehtisi sen verran pysähtymään.  Pari kertaa pysähdyin myös roikottamaan yläkroppaa, niin että niskakin sai kaipaamaansa venytystä.

Lenkki sujui näillä pienillä rajoituksilla niin sujuvasti hölkäten, että melkein aloin uskoa treenien kaikesta huolimatta tepsineen. Henki kulki vaivattomasti ja sääkin oli auringonpaisteinen mutta silti mukavan viileä, niin etten hikoillut kaikkia nesteitä ulos heti ensimmäisten kilometrien aikana.  Tuomarinkylän kartanon mailla oli hernepellolla väkeä poimimassa ja syömässä ilmaisia herneitä. Viereisen auringonkukkapellon ensimmäiset kukat olivat auenneet. Viikon kuluttua pelto näyttää varmaan jumalaisen kauniilta kukkamereltä. Ehkä tämä vielä tästä iloksi muuttuu.