Säätiedotus lupasi täksi viikonlopuksi vähintäänkin vaihtelevaa säätä. Varustelu Sysimustalle Satkulle oli sen tähden kerrassaan haasteellinen tehtävä. Lähtöhetkellä, eli n. klo 14.30 vallitsevaksi ennustettu tyyni ja leuto poutasää muuttuisi illan kuluessa sateeksi ja navakaksi tuuleksi. Satkuilijoille jaettavaan huoltolaatikkoon täytyisi siis etsiä juuri oikeat vaatekappaleet, ja kaiken lisäksi osata pakata ne niin, etteivät ne sateen sattuessa kastuisi.

Sysimustan Satkun huolto oli nimittäin järjestetty siten, että järjestäjät kuljettivat huoltolaatikot aina huoltopisteeltä toiselle ja sijoittivat ne huoltopisteen läheisyyteen. Huoltopisteillä oli tarjolla vettä, vissyä ja urheilujuomaa. Muu ravinto jokaisen osallistujan oli hankittava itse. Osallistujien tehtävä oli aina huolehtia siitä, että oma huoltolaatikko palasi huoltoauton kyytiin. 

Tapahtuman maali sijaitsi Espoon Pirttimäessä. Saavuin sinne hyvissä ajoin ennen ilmoittautumispisteen avautumista, koska halusin varmistua siitä, että ensikertalaisena saisin oman laatikkoni pakatuksi mahdollisimman toimivaksi.  Arvelin tarvitsevani ainakin pari yritystä. Laatikko näytti kovin pieneltä verrattuna varustamieni härpäkkeiden ja rensseleiden määrään.

Ilmoittautumispiste avautui ja sain oman laatikkoni sekä reitillä tarvittavan kartan ja kirjallisen reittiselosteen. Jokainen sai lisäksi oman viivakoodin, joka oli määrä sijoittaa helposti saatavaan paikkaan vaatetusta. Omani oli kiinnitetty hissilipun pidikkeeseen, joka olikin kätevä ratkaisu. Viivakoodin avulla osallistujat leimattiin saapuneeksi ja lähteneeksi huoltopisteiltä sekä saapuneeksi maaliin.

Onneksi olin tullut paikalle ajoissa, sillä laatikon pakkaaminen oli kuin olikin yhtä säätämistä. Ehkä kolmannella pakkaamisyrityksellä sain laatikon sisällön mielestäni järjestykseen ja vieläpä sellaisella tavalla, että sieltä olisi siedettävän helppo penkoa tarvittavat varusteet myös hämärässä. Olin tunkenut vaatekappaleet, kengät ja sukka-hanska-pipo-valikoimani muovikasseihin sateelta suojaan.
 
Baanalle päästäkseen Satkulaisten oli ensin matkustettava bussilla sadan kilometrin päähän Tammelassa sijaitsevaan lähtöpisteeseen. Käytin bussimatkan lähinnä pötköttelyyn bussin penkissä. Suljin silmäni ja yritin rauhoittaa mieleni. Jännitys piinasi, koska olihan odotettavissa koko vuoden ensimmäinen ultrastartti. Bussiin ilmaantui myös seuratoveri K puolisoineen, joiden kanssa jutustelimme siitä, mitä tuleman pitää. Bussimatkan aikana tapahtuman johtaja myös kävi läpi tärkeimmät starttiin ja itse reissuun liittyvät asiat.

Kun kaikkien näiden vaiheiden jälkeen hieman alle viisikymmenpäinen joukko Satkuilijoita sai lähtöluvan, tunnelma selvästi vapautui. Kuljin joukon mukana ja löysin paikkani letkan puolivälin vaiheilta. Osa säntäsi kauas eteen ja osa taas jättäytyi hännille. Letka tasoittui kiitettävän nopeasti.

Ensimmäinen huoltopiste tuli vastaan jo noin kuuden kilometrin jälkeen. Menin siitä ohi aika vauhdikkaasti, nostin vain laatikkoni autoon ja leimasin itseni sisään ja ulos. Toisella huoltopisteellä hörppäsin jo virvokkeita ja napostelin pikkupaloja. Tällä tavalla matka jatkui – huoltopisteeltä toiselle. Yritin olla ajattelematta matkan kokonaisuutta, vaan aina vain seuraavia määrättyjä kilometrejä.

K puolisoineen liittyi seuraani kolmannen huoltopisteen jälkeen. Olin siinä uskossa, että he olivat jo menneet kauas edelleni, mutta äkkiä he saavuttivatkin minut. Olin iloinen saatuani tuttua seuraa. Olin sinnitellyt alusta lähtien erään reipasjalkaisen miesparivaljakon perässä, mutta heidän tahtinsa oli minulle aivan liian kova.  Matkaseuraa oli hankittava vaikka sitten lyöttäytymällä jonkun sopivavauhtisen porukan jatkoksi, koska yksin taivaltaminen oli turvallisuussyistä kiellettyä.

Huomioliiveihin sonnustautunut letka alkoi hajota. Pian ei näkyvissä enää ollut muita Satkuilijoita kuin me kolme. Sade alkoi yhdeksän maissa, kuten sääennustuksessa oli luvattu. Se oli ensin vain hienonhienoa, kuivaa räntää, mutta muuttui nopeasti suorastaan vihamieliseksi kaatosateeksi, joka kasteli kaikki vaatteet, kengät ja repun hyvin nopeasti. Tuuli oli myös noussut ja paiskoi jäätävää vettä päin taivaltajien kasvoja. Heti seitsemän jälkeen oli myös alkanut pimetä nopeasti.Reitti kulki pääasiassa taajamien ulkopuolella, pimeys oli todella mustaa, synkkää ja ahdistavaa – mutta samalla haastavaa ja jännää, kuten kanssakulkijoiden kanssa spontaanisti totesimme.

Sade ja myrsky eivät sinällään haitanneet etenemistä, mutta huoltopisteillä toimiminen oli vaikeata. Vaatteiden vaihto – jota oli pakko säännöllisesti tehdä – oli kylmässä, kosteassa tuulessa todella ikävää.  Mutta sääolosuhteet olivat kaikille samat. Järjestäjät olivat organisoineet ainakin Satkun alkupuolen huoltopisteille katokset, joiden alla saattoi sateelta suojassa hoitaa tärkeimmät asiat.

Sysimustan Satkun järjestää Kerkesix Ry. Tämän vuoden Satku oli järjestyksessä jo 11. kerta ja kokemus kieltämättä näkyi järjestelyissä. Kaikki oli ajallaan paikallaan, huoltoporukka oli ystävällistä, kärsivällistä ja mutkatonta. Jokaista Satkuilijaa autettiin parhaan mukaan, kaikki tulijat huomioitiin ja pisteeltä lähtiessä vielä toivotettiin hyvää matkaa. Hyvin suuri osa tapahtuman onnistumisesta on kiinni juuri tästä, eli motivoituneen oloisesta järjestäjäporukasta. Vaikka puitteet olisivat vaatimattomat, tapahtuman osallistujat tuntevat viihtyvänsä, jos tuntevat itsensä tervetulleiksi. Sysimustan Satkun osallistumismaksu on äärimmäisen kohtuullinen, mutta rahansa vastineeksi Satkuilija saa paljon enemmän. Ei siis ihme, että monet palaavat Satkulle aina kun kykenevät.

Noin maratonin kohdalla kävi ilmeiseksi, että K:n puolison matka ei jatkuisi. Jalkavaiva oli äitynyt niin pahaksi, että tämä oli ainoa oikea ratkaisu. Jatkoimme siis matkantekoa K:n kanssa kahdestaan.

Saimmekin pidettyä varsin reipasta vauhtia yllä. Pidimme myös kunnon huoltotauot aina kun siltä tuntui, jos täytyi vaihtaa sukkia tai kenkiä, tai syödä vähän enemmän. Etenimme tätä rataa tasaisen varmasti aina 63 km:n huoltopisteelle saakka. Sen jälkeen aloin itse kokea pieniä vaikeuksia.

70 km:n muuri on satasilla samankaltainen kuin maratonin 30 km:n muuri.  Ainahan ei muuria matkaajan eteen nouse, mutta  olen sen kokenut joka kerta juuri noin 70 km:n kohdalla. Ensin ruoka ja juoma lakkaavat maittamasta, sen jälkeen iskee väsymys, palelu ja kyllästyminen. K on kannustava kaveri ja hän saikin minut pidettyä vauhdissa, vaikka välillä olo oli pahoinvoiva.  Eräällä huoltopisteellä jouduinkin sitten pistäytymään pusikossa ja antamaan tulla. Se kohensi oloa heti. Ällötys aaltoili vielä jonkun aikaa tämän jälkeen, etenkin korkeita ylämäkiä kavutessa. Yksi syy huonoon oloon saattaa olla myös jatkuva otsalampun heilahtelevaan valopilkkuun tuijottelu. Oli kuitenkin katsottava eteensä ja jalkoihinsa, oltava tarkkana mahdollisten kuoppien tai halkeamien varalta. Yksikin harha-askel tien penkalle saattoi johtaa vaikkapa nilkan muljahtamiseen.

Otsalamput ja huomioliivit olivat pakollinen turvallisuusvaruste yöaikaan kulkevien autojen varalta. Sysipimeässä ei maantien vartta etenevä jalankulkija näy ilman näitä varusteita.

Reittiprofiili Satkulla oli sivumennen sanoen paljon haastavampi kuin osasin odottaa. Tie on kumpuileva, mutkainen ja suomalaiseen tapaan kaistat on kallistettu keskiviivasta ulos päin. Jotkut mäet tuntuivat ainakin vastatuulessa ja sateen rummuttaessa otsaa hyvinkin raskailta kivuta. Onneksi olen tottunut samankaltaisiin teihin kesälomamaisemissa.

Sade onneksi myös taukosi muutaman kerran ja silloin tuntui suorastaan helpolta edetä. Sää ei ollut kovin kylmä, vaikka taivaalta putoava vesi olikin jäätävää.  Ilman lämpötila oli 10 asteen tuntumassa ja kaikkein kylmimmilläänkin n. 4 astetta. Kaikkien Murphyn lakien mukaan sade alkoi uudestaan aina, kun lähestyimme huoltopistettä.

Aamun sarastus tuntui eräänlaiselta voitolta. Se merkitsi, että suurin osa matkasta oli jo takana. Väsymys oli ainakin minulla kova, mutta K navigoi väsymättä – ja lähes erehtymättä ;) –  kohti määränpäätä. 70 km:n kohdalta asti olimme edenneet kolmistaan erään Satkulaisen kanssa, jonka pari oli joutunut keskeyttämään matkanteon jo aiemmin. Myöhemmin seuraan liittyi vaihtelevasti vielä muutama samanvauhtinen Satkuilija. Matkanteko olikin porukassa hauskempaa ja piristävää. Siitä huolimatta jäin yhä useammin hieman jälkeen muusta joukosta, etenkin ylämäissä.

Retken maisemat olivat auringonnousuun asti sananmukaisesti sysipimeät. Jos olisimme sammuttaneet otsalamppumme, tuskin olisimme nähneet edes kasvojen eteen tuotua kättä. Metsäisillä etapeilla mistään ei edes kajastanut valoa, taivas oli pilvessä.  Vain peltoaukeilla näimme taivaanrannassa suurempien kaupunkien tai taajamien valojen heijastuvan pilviverhoon. Asutusta oli harvakseltaan pieninä taajamina, mutta suurin osa reitistä kulki niiden ulkopuolella. Kylien ja kaupunkien kohdalla oli sentään katulamppuja. Tuntui mukavalta vaihteeksi nähdä ympärilleen. Onneksi otsalamppujen paristot ja lataukset kestivät oikein hyvin. Säästimme virtaa sammuttamalla toisinaan yhden lampun.

Yhdeksän aikoihin aamulla oma oloni oli jo aivan siedettävä. Joitain, aika tyypillisiä pitkien matkojen ongelmia kieltämättä oli. Jalat olivat sateen kastelemissa kengissä hiertyneet rakoille ja ne aiheuttivat puhjetessaan ilkeätä kipua.  Lisäksi persvaossa tuntui kaikesta rasvauksesta huolimatta kovaa kirvelyä. Sateisissa, kylmissä olosuhteissa vessahygienia ei ole ihan tavanomaisella tasolla.

Mutta maali odotti meitä, koko ajan lähempänä, joten marssimme eteenpäin niin hyvää vauhtia kuin jaloista lähti. Muutamia selkiäkin tuli vastaan. Jossain vaiheessa kantautui tieto, että yli puolet matkaan lähteneistä oli joutunut keskeyttämään matkanteon. Sade ja tuuli olivat vaatineet veronsa.

Viitisen kilometriä ennen maalia oli viimeinen huoltopiste. Siellä meille tarjottiin kuumaa mustikkasoppaa, joka maistui taivaalliselta. Se oli ensimmäinen ateria, jonka pystyin yökkimättä nauttimaan 70 km:n jälkeen. Mustikkasopasta tuli sopivasti energiaa viimeiselle etapille, joka oli lyhyt mutta sitäkin vaativampi: sen aikana kohtasimme koko retken korkeimmat mäet.

Loputtoman tuntuisten, toinen toistaan jyrkempien nousujen ja laskujen jälkeen saavutimme Pirttimäen portin.  Maaliintulomme leimattiin ja meille hurrattiin, halailtiin ja onniteltiin. Palautimme laatikot ja pakkasimme kamppeemme. K lähti oman ”noutajansa” kanssa kohti kotia, minä odottelin omaani vielä sen aikaa, että ehdin nauttia kotitekoisen korvapuustin ja kupillisen kuumaa kahvia Pirttimäen kahvilassa. Olo oli väsynyt, jalkoja särki, hiertymät ja rakot – joita en ollut uskaltanut edes tutkia – tuntuivat paisuvan kenkien sisällä ja toiseen silmään ilmaantunut, ainakin kaikkien kahvilassa olleiden pikkulasten mielestä ilmeisen pelottava verenpurkauma  sai silmän kirvelemään ja räpyttelemään. Mutta silti: ehkä ensi vuonna taas uudelleen Sysimustalle Satkulle…