Edellinen yritys suorittaa vuoden ensimmäinen maratonin mittainen lenkki kaatui väärään Juoksukalenterin luentaan. Hyvä latautuminen ei kuitenkaan hetkessä katoa, joten vihdoin eilen pääsin kuin pääsinkin tallaamaan Pohjoisrannan tuttuja suoria ja kaarteita. Sääennuste lupasi suotuisaa keliä, mutta siitä huolimatta pakkasin mukaan huoltopisteelle jätettäväksi kassillisen vaihtovaatetta. Maratonrutiinin kadottua on palattava aloittelijan ruotuun ja varattava tarviketta jopa yli tarpeen. Kokeneet juoksukonkarit ilmaantuvat starttiin mukanaan joko ei mitään tai korkeintaan pieni muovipussi, jossa juomapullo ja vaihtohanskat tms. Itse olin kuin mikäkin torimuija pakaaseineni. Mutta tuttuun juoksujengin tyyliin kukaan ei raaskinut oikeastaan ihmetellä. 

Kello 11:n stattiin ilmaantui kymmenkunta menijää. Tavanomaisen karun mutta hilpeän lähtöseremonian päätteeksi joukko lähti ns. nollakierroksen - joka on ensimmäinen, tavallista kierrosta lyhyempi kierros - ja yhdeksän täyden kierroksen mittaiselle taipaleelle. Jättäydyin joukon hännille ja panin Bag's Grooven soimaan, jotta juoksujalka ei alkaisi liian hanakasti vipattamaan vaan mieli pysyisi siinä seesteisyyden tilassa, kuin se oli. Arvelin, että paras tapa tuhota pitkään odotettu reissu on aloittaa liian lujaa. Rupesin myös heti alusta asti kävelemään sillan ylämäet. 

Taivas oli puolipilvinen, lyhyin auringonpilkahduksin. Sadetta ei saatu koko päivänä, vaikka pari vihaisen oloista pilvilauttaa ajelehti ylitsemme. Tuuli oli sen verran navakka Uspenskin suunnasta, että nollakierroksella pidin ylläni takin, mutta jätin sen heti sen jälkeen huoltopisteelle. Kroppa tuntui lämpenevän hyvin, joten en halunnut myöskään heti haaskata voimiani hikoiluun.

Ensimmäinen kierros alkoi hyvin. Meno tuntui mukavalta ja vauhti sopivalta. Nenä tuntui tihrustavan tuulessa, joten jouduin pyyhkimään sitä aika tavalla. Taisin hieraista sitä liiankin kovasti, koska vähän ennen Uspenskin kääntöpaikkaa huomasin veren pulppuavan oikeasta sieraimestani. Ei auttanut muu kuin pyyhkiä paidanhihaan, ja kun se ryvettyi, niiskautin veret sieraimesta suoraan mereen. Tämä taas herätti vastaantulijoiden ja ohikulkijoiden keskuudessa sen verran inhoa ja kauhua, että sieppasin buffin päästäni ja yritin pyyhkiä pahimmat roippeet siihen. Jonkin aikaa kävelin eteenpäin ja yritin saada verentulon lakkaamaan painelemalla nenänvartta. Samassa molemmat kengännauhani aukesivat yhtäkkiä. Jouduin siirtymään tien laitaan ja kumartumaan sitoakseni ne kiinni, samalla yritin painella nenääni buffilla. Horjahdin siinä puuhassa niin, että oli todella lähellä, etten pudonnut mereen. Olisi kai sittenkin pitänyt vetäytyä rannan puoleiseen laitaan. Hetken päästä paikalle sattuneelta juoksutoverilta kysäisin, onko naamani aivan veressä, mihin hän totesi, että ei näy mitään. Niinpä matka jatkui. Etenimme tämän kyseisen juoksutoverin kanssa melko lailla samaa vauhtia, hän pienin kävelytauoin, joten ohittelimme vuorovedoin toisiamme parin kierroksen ajan. Se oli hauskaa "kisailua". Jossain vaiheessa hän, joka oli aloittanut oman reissunsa jo ennen minua aikaisten lintujen startissa, jäi sen verran taakseni, että emme enää kohdanneet. 

Jotain tuon verenpurkauksen aikana tapahtui, koska kun vuoto oli tyrehtynyt, ei nenä enää tuhissut muutenkaan. Aurinko pilkahteli, olo tuntui taas hieman rennommalta. Matka eteni tasaista vauhtia ja väsymys antoi odottaa itseään. Pientä ohjelmanumeroakin oli, kun sillan kupeeseen kiinnitetyn ravintolalaivan pihalle alkoi kerääntyä leveäselkäisiä, liiveihin sonnustautuneita moottoripyöräilijöitä. Diablos MC oli kokoontumassa. Miehiä saapui paikalle vähitellen ja he vilkuilivat ylös sillalle, siinä kuin me juoksijat vilkuilimme sillalta alas ravintolalaivan edustalle. Sanaakaan ei vaihdettu, mutta selvästi olimme tietoisia toistemme läsnäolosta. Meidät kaiketi luokiteltiin vaarattomiksi. Moottoripyörät oli parkkeerattu siistiin riviin laivan vierelle. Osuin kerran kohdalle juuri, kun jengi oli järjestäytynyt ryhmäkuvaan. Seuraavalla kierroksella laivan edusta oli tyhjentynyt, miehet olivat ilmeisesti vetäytyneet laivaan. Moottoripyöriä vartioi muutama heppu. Parin kierroksen kuluttua, kun taas kuljin ohi, tilaisuus oli nähtävästi päättynyt. 

Muuta katseltavaa hölkötellessä tarjosivat mm. hääpari, joka oli saapunut Pohjoisrannan kävelytielle kuvauttamaan itseään. Sulhasella ja ilmeisesti mukana olleilla kaasolla ja bestmanilla oli täysi työ pitää morsiamen helmat kurissa tuulessa. Olin myös tulla ikuistetuksi brittiperheen potrettiin, jota he ottivat automaattilaukaisijalla. Onneksi huomasin tilanteen ajoissa ja ehdin pysähtyä. Retken loppupuolella, olisiko ollut 7. tai 8. kierroksella, huomasin myös, että majakkalaiva Relandersgrund oli poistunut rannasta Sipulin edustalta. Tyhjä kohta tuotti hetkeksi onton olon. Syksy on nyt lopullisesti saapunut.

Vasta kuudennella kierroksella huomasin tutun väsymyksen hiipivän kehoon. Se tapahtui aika huomaamatta. Lähdin huoltopisteeltä nautittuani mukillisen vettä ja toisen urheilujuomaa ja rouskutettuani muutaman evääksi tuomani perunasuikeron. Jonkin ajan kuluttua jalat alkoivat tuntua entistä raskaammilta ja kömpelömmiltä. Hengästymisen tunne voimistui. Seitsemäs eli ns. kitukierros meni oikeastaan kokonaan näissä tunnelmissa, mutta edelleen aika hyvällä mielellä. Jouduin hidastamaan vauhtia onneksi vain hieman. Kahdeksannella tilanne helpotti, mystisesti kuten aina ja yhdeksäs eli viimeinen menikin omalla painollaan. Voimia oli sen verran jäljellä, että sain aikaiseksi pienen loppukirinkin sillalta maaliin asti. Aika painui viiden tunnin tuolle puolen muutaman minuutin verran, mutta mitäs sitten: selviydyin reissusta joka tapauksessa noin puoli tuntia nopeammin kuin mihin olin hurjimmissa kuvitelmissanikaan osannut odottaa. 

Ihmisen fyysinen kunto ja suorituskyky on merkillinen asia. Tavallisella kuntoilijalla ei ole tuosta vain käytössään keinoja selvittää todellista suorituskykyään erilaisilla mittauksilla, joilla huippu-urheilijat kaiketi säännöllisesti kuntonsa kehitystä seuraavat. Kaappimaratoonarikaan ei voi arkisissa tilanteissa muuta kuin kuulostella sykkeitään ja väsymyksen tilaansa milloin minkäkinlaisen lenkin jälkeen. Kaikkein tärkein mittari, olipa mittalaitteita käytössä tai ei, lienee kuitenkin palautuminen. Mitä nopeammin palautuu kovastakin harjoituksesta, sitä paremmassa kunnossa on. Eilinen Lokamaratooni oli minulle senlaatuinen kova harjoitus, joita tässä vaiheessa kehitystä näköjään pystyn tekemään. Kovuus ei johdu vauhdista, vaan harjoituksen kestosta. Viiden tunnin jolkottelu tasaista vauhtia vaatii myös henkisesti aika paljon, joidenkin mielestä jopa runsaasti "kurinalaisuutta". Ei silti, että olisin viiden tunnin tallaamisen jälkeen ollut jotenkin erityisen voimissani, mutta en ollenkaan niin uupunut kuin odotin. Tätä kirjoittaessani olo tuntuu jo melkein normaalilta, mikä on kuitenkin petollinen tila. Todellisuudessa kehoni on vielä korjauspuuhissa, joten tälle päivälle treeniohjelmaan merkitty lepopäivä on ihan paikallaan. Alkavalla viikolla keskityn niinikään palauttaviin vauhteihin ja tehoihin. Tämän syksyn ensimmäinen 10 päivän jakso päättyy keskiviikkona. 

Pohjoisrantaa mittaillessani jotkut juoksutoverit ja kanssajuoksijat suorittivat omaa urakkaansa Kolin upeissa maisemissa Vaarojen Maratonilla. Tätäkin kautta vielä suuret onnittelut kaikille maaliin päässeille sekä sitä yrittäneille matkasta, sarjasta tai menestyksestä riippumatta! Vaarojen maratonille osallistuminen on ollut myös minun pitkäaikainen haaveeni. Ehkäpä vielä jonakin päivänä se toteutuu.