Tuo vanha hyvä ilmaisu, jota eräs ystäväni taannoin käytti ja palautti sen mieleeni, kuvaa hyvin eilistä iltayön pitkistä. Kuten arvoisat kanssajuoksijat ja kenties myös muut lukijat jo tietävät, pitkiksillä on yleensä tapana edetä kevyttä, tasaista vauhtia ja sillä tavoin kehittää monenlaisia ominaisuuksia, joita juoksija voi pitkissä kisoissa tarvita. Koska tähtäimessä ja haaveissa tällä hetkellä on ensisijaisesti pitkiä ultrakisoja, jotka Kaappimaratoonarille ovat paremminkin vaelluksenomaisia retkiä kuin varsinaisia juoksukisoja, tällaiset yöjalassa olemiset lienevät mitä parhainta harjoitusta. Eilen sattui olemaan myös ns. paastopäivä, joten tuon hieman alle kolmituntisen yöjalassa olemisen aikana tuli harjoiteltua myös matalan energiatason sietämistä. Olin kuitenkin syönyt päivän pääaterian pari tuntia ennen lähtöä. 

Lähtöhetkellä yhdeksän tietämissä taivaalta ryöppysi sumumaista sadetta, joka näytti riittävän tiuhalta kastellakseen tuulitakin. Lämpötila oli kahdeksan asteen tietämillä, joten vedin neonkeltaisen tuulitakin alle pitkähihaisen teknisen aluspaidan. Päähän ohut pipo, jalkaan uudet diskokengät, nappikuulokkeet korviin, musa soimaan ja menoksi. Taivuin ottamaan myös kännykän mukaan.

Matkasuunnitelmaa olin laatinut sen verran, että suuntasin aluksi kohti Malmia. Tarkoitus oli kiertää Malmin lentokentän kautta Tapanilaan, sieltä mahdollisesti Haltialaan ja mahdollisesti vielä Paloheinään, mikäli voimat riittäisivät päivän energiatasolla. Malmin aseman seutu on sen verran levottoman paikan maineessa etenkin iltamyöhällä, että menin ns. sisäkautta, eli Pukinmäenkaarta pitkin asuinalueiden läpi, enkä radanvarren yksinäistä reittiä. Eihän yksinäisessä lenkkeilyssä sinällään mitään vikaa ole, paitsi jos vääriä tyyppejä tulee vastaan. Sitä reittiä ei pääse ihan lentokentälle asti, mutta riittävän lähelle. Ihmisiä oli niillä main liikkeellä todella vähän, vain muutama koiranulkoiluttaja tuli vastaan. 

Sadetta vihmoi taivaalta mutta tuuli oli suurimman osan matkaa myötäinen. Tunsin itseni vapaamatkustajaksi, jota tuulen harja työnsi vaivatta eteenpäin. Hikeä pukkasi pintaan, vaikka lämpötila tuntui olevan jo laskussa. 

Lentokentän kulmilta käännyin lähes tulosuuntaan kohti Tapanilaa, joten tuulen työntöapu päättyi siihen. Sadetta ryöpsähteli ajoittain kiivaasti ja vettä valui silmiin, vaikka pipo imi suurimmat kosteudet itseensä. Taivas oli paksun pilvikerroksen peitossa.

Saavuin viimein Valimotien risteykseen ja tuli aika suorittaa ensimmäinen reittispekulaatio. Olo tuntui todella hyvältä ja jaloissa riitti virtaa. Ei palellut, ei väsyttänyt. Kello oli mitä oli, mutta olinkin ilmoittanut kotiväelle, että ei kannata odottaa ennen puoltayötä. Niinpä jatkoin Vantaanjoen rantaan ja kohti Haltialaa. Alustaksi vaihtui hiekka, kun se tähän asti oli ollut asfalttia.

Jolkottelin hiljakseen jokirannan valaistua tietä pitkin. Tikkurilan ja Helsinki-Vantaan lentokentän valot kajastivat taivaanrannassa. Tammiston asuinalueen ikkunat olivat suureksi osaksi jo pimenneet. Illan viimeiset koiranulkoiluttajatkin pakenivat sadetta takaisin lämpimään kotiinsa, pälyilivät minua niin kummissaan, etten raaskinut pelästyttää heitä moikkaamalla, kuten tavallisesti teen, jos kohtaan epätavalliseen aikaan ulkoilijoita samoilla poluilla. 

Haltialassa oli menty nukkumaan. Lehmät ja lampaat kököttivät omissa suojissaan. Tuuli toi vahvaa lannan hajua mukanaan. Muutama hereford tallusteli edestakaisin aitauksessa ja heilutteli sarviaan tihkusateessa pimeyden keskellä. Mietin, mahtaako niille tulla vilu ollenkaan. Ne ovat isoja, vahvoja eläimiä, karvapeite on paksu ja tuuhea. Ehkä kosteanviileä keli tuntui niistä jopa mukavalta, pimeys on lempeä silmille ja aistit saavat ylimääräistä virikettä. Jotkut söivät ja joivatkin vielä. Samanlaisia yöjalassa kulkijoita taidamme olla, herefordit ja minä. Pysähdyin ja katselimme toisiamme hetken. 

Mietin myös, poikkeaisinko vielä Ruutinkoskelle, mutta siellä oli niin pimeää, etten olisi ehkä pysynyt polulla. Niinpä jatkoin matkaa ja arboretumin kohdalla käännyin Fallintielle. Vähän ennen Paloheinää käännyin takaisin joelle johtavalle, viivasuoralle reilun kilometrin mittaiselle tielle, joka kulkee peltojen halki. Näin kaukaisuudessa kaksi kirkasta valoa, jotka lähestyivät nopeammin kuin oma vauhtini oli. Vettä valui silmiini niin, etten oikein nähnyt, mitä ne olivat. Pian havaitsin jotain liikettä valojen ympärillä ja tovin päästä valot olivat tulleet niin lähelle, että tajusin niiden olevan polkupyörien valoja. Pyöriä oli kaksi ja kumpikin pyöräilijä kuljetti hihnassa kahta suurta, karvaista koiraa, jotka harppoivat täyttä vauhtia pyörän rinnalla suorastaan pursuten intoa ja riemua. Väistin seuruetta tien oikeaan laitaan ja ne sujahtivat ohitseni hurjaa vauhtia. Olisivatko kenties koiravaljakon koirat olleet iltalenkillä. Ne katosivat nopeasti kaukaisuuteen, eikä niiden jälkeen vastaani tullut enää yhtään elävää sielua. Jollei pulskia kastematoja ja kotiloita lasketa.