Uusi vuosi toi mukanaan paitsi uuden kymmenluvun henkilökohtaisessa ajanlaskussani, myös lisää intoa lenkkeilyyn. Kuten jotkut teistä, arvoisat lukijat ja kanssajuoksijat, kenties jo tiedättekin, vietän vuosilomia tammikuun puolivälille asti, joten aikaa ulkoilua varten on käytössä jopa ruhtinaallisesti. Sikäli mikäli paikat kestävät. Joulusta uuteenvuoteen pysyttelin sitkeästi levon kannalla ja tyydyin vain haikein mielin lukemaan kavereiden toinen toistaan upeammista juoksuputkista. Onneksi merkkipäivän viettoon liittyvät keittiöpuuhat pitivät mielen sekä kädet ja jalat kiireisinä, niin etten joutanut sen enempiä haikailemaan.

Perjantaina hermot pettivät. Olin alustavasti ajatellut juoksutauon jatkuvan loppiaisen yli, mutta kun perjantaina ilmaantui muutama tunti niin sanottua luppoaikaa, eikä oikein ollut ketään kelle kokatakaan, vedin tossut jalkaan ja lähdin kokeilemaan, miltä meno maistuu. Olin joutoaikoinani suunnitellut päivänkakkaran muotoisen kuvion, jonka keskiössä on kotini, ja jonka terälehdet muodostuvat yksi kerrallaan lenkeistä, joita teen lomani aikana järjestelmällisesti myötäpäivään ilmansuunnittain, alkaen pohjoisesta, niin että jos lenkit piirtäisi kartalle, niistä muodostuisi (ehkä valitettavan kömpelö ja epämuotoinen) päivänkakkara.

Pyhien aikana tankkauspuoli on hoidettu niin mallikkaasti, että energiaa tuntui piisaavan heti ensiaskeleista asti enemmän kuin tarpeeksi. Olo oli jokseenkin tynnyrimäinen, mutta sopivaa vauhtia muutaman hetken edettyäni keskivartalokin alkoi notkistua. Kuulostelin kulkiessani eri kipukohtien tiloja. Valitsin mahdollisimman tasaisen reitin, jotta voisin edetä mahdollisimman tasaisella tempolla. Niinpä käännyin kohti Vantaanjokea ja sen loistavia rantaväyliä. Ja kohti pohjoista.

Seuraavaksi lyhyt kertaus ja analyysi tämänhetkisistä krempoista, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan. Muut hypätkööt tyli suoraan seuraavaan kappaleeseen. Olen siis potenut kantapäiden, ja aivan erityisesti vasemman kantapään kipuilua jo melkeinpä vuoden ajan. Riesa sai alkunsa nähtävästi treenatessani edelliseen E24-kisaan Esport Arenan 400 metrin juoksuradalla, jossa kiertosuunta on aina sama, jolloin jalkojen rasitus on epätasainen. Lisäksi alusta on kivenkova. Oma diagnoosini on kallistunut kantapään bursiitin kannalle, mutta muutkin nimet tälle tuskalle ovat luonnollisesti mahdollisia. Kuluneen syksyn aikana on ilmaantunut toinenkin kolotus nilkan seudulle kohtaan, joka on jo vuosia sitten kokenut kovan kolhun. On mahdollista, että tuo kolhu on syystä tai toisesta alkanut taas vaivata. Ilmeisesti näistä ongelmista johtuva pieni ja huomaamaton varominen, askelvirhe on puolestaan johtanut siihen, että oikea lonkkani, jossa siis muutama vuosi sitten oli murtuma, on alkanut oireilla. Murtumaa tutkittaessa paljastui, että lonkassa on myös bursiitti, joka aikanaan parani, siinä kuin murtumakin, mutta on aina tietyissä olosuhteissa muistutellut itsestään. Parin päivän lepo on yleensä kuitenkin riittänyt vaientamaan sen. Lisäksi parisen viikkoa sitten lenkkeillessäni sattui niin, että kengännauhani aukesi, ja kun äkisti ja puolihuolimattomasti kumarruin sitomaan sitä, tunsin ristiselässäni oudon muljahduksen ja sen jälkeen niin kovan kivun, etten ollut päästä kohottautumaan seisaalleni vaan läheltä piti, etten jäänyt niille sijoilleni tienposkeen pehva pystyssä. Kaiken kukkuraksi ja viimeiseksi sinetiksi aiemmin vaivannut olkapääkipu, josta lienen myös täällä blogissani kitissyt jo aikoja sitten, on syystä tai toisesta aktivoitunut ja estää tietynlaisen lihaskuntoilun, kuten punnerrukset, sekä sauvakävelyn. Lenkkien loppupuolella se särkee aivan vietävästi joskus ja tuntuu jopa, että on vaikeata hengittää. Olen alkanut aina vain selvemmin ymmärtää, että ihminen on kokonaisuus, jossa jokainen osa vaikuttaa toiseen, ja jokaista heikkoa tai vioittunutta osaa nousee tukemaan toinen, vahvempi ja terveempi osa, kompensoidakseen heikon tai vioittuneen osan puutteellista suorituskykyä. Tämä toimii, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka, jonka jälkeen keho alkaa väistämättä kasvaa kieroon ja kolotukset kroonistua. Luonnollisesti näistä kaikista krempoista olen saanut hyväätarkoittavilta kanssaihmisiltä kuulla, että ne johtuvat "liiasta juoksemisesta". Tosiasia kuitenkin on, että ne johtuvat liiasta istumisesta. Perimmäinen syy terveysongelmiini on se, että olen tehnyt istumatyötä kirjoituspöydän ääressä lähes 30 vuotta. Henkilökohtaisesti olen nyt ja lienen ikuisesti vakuuttunut siitä, että kaikki edelläkuvaamani ja kautta aikojen ilmenneet muutkin ongelmat ovat olleet enemmän tai vähemmän väistämättömiä ja ne olisivat ilmenneet ajan mittaan ennemmin tai myöhemmin, ja että tilanteeni olisi tänä päivänä paljon, paljon pahempi, jollen harrastaisi liikuntaa näin paljon kuin nyt harrastan. Paras lääke niin keholle kuin mielelle on, että pysyttelen sitkeästi ja tinkimättä liikkeellä voimieni, kykyjeni ja kulloisenkin tarkoituksen ja tavoitteen mukaan. 

Mutta palatkaamme nyt joen rantaan.

Etelä-Suomen talvi on yhä lumeton ja hyvin leuto. Lämpötila vaihtelee +2 ja +5 asteen välillä, yötä päivää. Juoksuharrastuksen kannalta ei voisi olla paremmin, koska baanat ovat avoimet eikä harmina ole jäätä tai lumikasoja. Erityisen mukavaa on saada edelleen tallata jokirannassa, raikkaassa ilmassa. 

Koska kyseessä oli ensimmäinen lenkki pienen tauon jälkeen, etenin maltilla ja vaihdoin usein joen puolelta toiselle siltaa pitkin, samalla maisemia katsellen ja jäseniäni verrytellen. Hölkkäilin kotikulmilta ensin Pikkukoskelle päin ja sieltä kohti Haltialaa ja taas takaisin. Nautiskelin raikkaasta ilmasta, talven tuoksuista ja tyynestä joen pinnasta, johon hämärän talvipäivän valot kuvastuivat. Aikaa kului kaikkiaan hieman vajaat puolitoista tuntia. Kotiin palattuani venyttelin vielä huolellisesti ja tein lihaskuntoharjoittelua niin paljon kuin kivuitta onnistuin. Lomapäivänkakkaran ensimmäinen terälehti pääsi sillä tavalla täyteen muotoonsa. 

Lauantaiaamuna herättyäni kohottauduin sängystä hieman jännityksellä, tunnustellen. Nousin jaloilleni ja ilokseni sain todeta, että melko vähäisin kolotuksin sain sen päivän aloittaa. Tästä rohkaistuneena lähdin iltapäivän ratoksi uudelleen ulos. 

Jos mikään on sydäntalvella piristävää, niin ulkoilu päivänvalossa ainakin. Lähdin piirtämään lomapäivänkakkaran toista terälehteä, jonka siis oli määrä osoittaa koilliseen, Pukinmäen suunnasta, josta jolkottelin Malmin ja Tapanilan kautta Tammistoon ja sieltä Itä-Pakilan kautta kotiin. Maisemat noilla seuduilla eivät ole hääppöiset ja lenkki oli sinällään vähän tylsä, tuttuakin tutumpia katuja pitkin enimmäkseen asuintalojen välissä mutkitellen, mutta sen pituus oli täsmälleen sopiva. Ehdin kotiin juuri kun alkoi pimetä ja tuntuikin, että ilta olisi jo tullut, vaikka kello ei ollut vielä edes viittä iltapäivällä. 

Tänään on ollut välipäivä, mutta huomenna katsotaan, minkälainen tulee 3. terälehdestä. 4. ja 5. on nekin jo pitkälti mietitty.