E24:sta on kulunut parisen viikkoa ja palautuminen on edistynyt. Jalat tulivat kävelykuntoisiksi jo parissa päivässä. Varpaiden ihovauriot vaativat vähän enemmän huoltoa ja jalkinevalintoja täytyy edelleen miettiä tarkkaan. Väsymys hellittää hitaammin, niin mielestä kuin kehosta. Puuhaa nimittäin riittää ja lepoa taikka unta ei taida tulla ihan tarpeeksi. Vanheneminen on siitä ikävää, kun ei enää tahdo jaksaa niin kuin ennen. Olen sentään pari kertaa käynyt jo ulkoiluttamassa lenkkitossuja ja hölkkä sinällään kulkee, mutta varpaiden iho vielä odottaa uusiutumista. 

Toisaalta vierivät kivet ja niin edelleen, eli E24:n jälkeinen lepuuttelu on sujunut suhteellisen rattoisasti juuri sen takia, että "kisan jälkeinen tyhjyys" -syndrooma ei ole saanut yliotetta. Ei sen puoleen, että suurempaa kisajännitystä olisi edes ehtinyt syntyä, kun sain varmistuksen osallistumisestani aika myöhäisessa vaiheessa. Kuten arvoisat kanssajuoksijat, jotka olette ultrakisoissa käyneet, varmaan hyvin tiedätte, ihminen voi lähteä kisasta mutta kisa ei ihan heti lähdekään ihmisestä. Arkeen palattua tavanomaisen aherruksen keskellä sitä monesti yllättää itsensä istumassa käsi poskella ja miettimässä jotain oman suorituksen aikaista tapahtumaa, kokemusta tai tuntemusta, tai kanssakisaajien tai yleisön joukosta erottuvia kasvoja, eleitä ja sanoja. Ohikiitäneitä kuvia. Omaa tai kaverin taistelua, kipeää päätöksentekoa, luopumisen tuskaa  tai selviytymisen riemua. Tiikeribalsamin ja jäägeelin tuoksua, kiireisten vessareissujen sotkua. Aplodeja ja repiviä kannustushuutoja, hiljaista itkua turvallista olkapäätä vasten. Sillä hetkellä todellisuus tuntuu olevan kaukana ja koetut hetket taas kerran lähellä.

Uudet suunnitelmat ovat parasta lääkettä tuohon kohmeloon. Niihin palaan myöhemmin.

Jos vielä sallitaan pieni muistelo ja pohdiskelu edelliseen kisareissuun liittyen, niin kirjoitan muutaman sanasen huollon ja huoltajan merkityksestä. Jonkin verran keskustelua on näistäkin asioista käyty kuluneiden parin viikon aikana. 

Itse teen reissuni pääsääntöisesti omin voimin. Osaltaan siksi, että on syystä tai toisesta ollut vaikeata löytää henkilöä, joka pystyisi (omalla kustannuksellaan) lähtemään vuorokaudeksi tai pariksi radan varteen istumaan. Tässä ei liene mitään epäselvää. Tavallaan en ole kuitenkaan puutteesta kärsinyt, koska osa harrastuksen viehätystä on juuri omin voimin pärjääminen. Kannustusta ja henkistä tukea kaipaan siinä kuin kuka tahansa ja tietenkin ihan jokainen, ja kannustusta olen saanut osakseni paitsi kanssakisaajilta, myös järjestäjiltä ja muilta kisapaikalla läsnä olleilta. 

Oma filosofiani on, että pyrin aina laatimaan kisaan toimintasuunnitelman, joka on mahdollista toteuttaa ilman ulkoista apua. Yleensähän tämä ei ole täysin onnistunut. Mutta harjoitukset jatkuvat ja ehkä joskus onnistun. Mikään ei estä yrittämästä.

On myös lähes itsestäänselvää, että tietyssä väsymyksen tilassa yksinkertaisetkin huoltotoimet muuttuvat raskaiksi ja vaikeiksi. Sormet ovat jäykät, silmät harittavat, jalat eivät taivu, tavaroita ei löydy. Tämän sain kokea myös viime kerralla. Tarkastelin kierrosaikojani ja siellä oli aika monta pitkänpitkää kierrosaikaa, jotka olisi ehkä voinut välttää, jos paikalla olisi ollut joku kaverina näpräämässä, avaamassa, sulkemassa tai sitomassa. Vaikka kuinka hyvin yrittäisi järjestää varusteensa, aina joutuu etsimään jotain tarviketta. Väsyneenä, nälkäisenä ja kivulloisena tämä vie tietenkin tavallista enemmän aikaa. Osa noista pitkistä kierroksista oli etukäteen suunniteltuja lepotaukoja. 

Tavallaan kuitenkin nautin siitä suoriutumisesta. Jopa tuloksen kustannuksella. Nautin siitä, jos saan itseni potkituksi liikkeelle. Kuten lienen monesti todennut, ihanteenani on tasapainoinen suoritus. Mitä se sitten on, siitä voisin kirjoittaa sivutolkulla. Ehkä joskus kirjoitankin. Lyhyesti sanoen se on suoritus, jossa itse koen onnistuneeni, ja josta jää se perinteinen "hyvä mieli" - ja sopivasti nälkää... Tätä ei pidä ottaa tarjotun avun halveksintana tai luulona, että avustajan käyttäminen jotenkin pilaisi tavoitteenasetteluani. Olen saanut parilta loistokaverilta jo tarjouksia, joista lienee mahdotonta kieltäytyä. Näihinkin palataan sitten aikanaan. Kiitän noista sydäntä lämmittävistä eleistä jo etukäteen!

Muiden kisailijoiden puuhia seuratessa huomaa, miten erilaisilla huolto-organisaatioilla voidaan päästä kerrassaan mahtaviin tuloksiin. Jollakulla voi olla useita henkilöitä, ystävää, äitiä, serkkua ja naapuria kerrallaan pyörimässä huoltopöydän äärellä valmiina auttamaan. Kyse ei ole mistään divailusta, vaan yksinkertaisesti kenties siitä, että juoksijan lähipiiri on täydellä sydämellään tämän harrastuksessa mukana. Toisinaan on taas niin, että yksi huoltaja häärää uupumatta yötä päivää huoltaen useampaa huippusuoritustaan rakentavaa urheilijaa. On aina paikalla kun tarvitaan, sen välineen tai tarvikkeen kanssa, mitä kaivataan. Onpa myös tilanteita, joissa huoltopöydän ääressä istuu väkeä, yksi tai kaksi henkilöä, tai kokonainen huutosakki, joiden pääasiallinen tarkoitus näyttää olevan se henkisen tuen tarjoaminen. Kaikki nämä ovat yhtä arvokkaita, niin kokemuksina kuin panostuksina. Näistä välittyy tuen ja välittämisen tunteita muillekin rataa kiertäville. 

Viimeisimmästä kisasta jäi erityisesti mieleen eräs poikkeuksellisen valpas ja taidokkaan oloinen nuorukainen, ehkei vielä ihan rippikouluikäinenkään, joka huolehti tarkasti ja täydellä sydämellä omasta juoksijastaan. Väittäisin, että me koko kisakansa, juoksijat, yleisö ja järjestäjät, olimme hänestä suunnattoman ylpeitä. Hän suhtautui tehtäväänsä sen ansaitsemalla lähes maagisella innolla ja vakavuudella ja täten kannusti huollettavansa miesten kisan voittoon.