Kylmä alkukesä on enää muisto vain. Uusi sääilmiö helteineen on vallannut armaan kotimaamme ilmatilan ja lenkkeilykelit ovat jälleen vertaansa vailla.

Perhe pakkasi kamppeensa ja suuntasi kesäloman viettoon mökille viime viikon alkupuolella, jolloin lämpötila saattoi rankimpien sateiden aikaan jäädä kymmenen asteen tienoille.

Kylmyyttä vastaan voi suojautua. Monesti tepsii, jos esimerkiksi pukee riittävästi vaatetta päälle. Rankkasade on kuitenkin vain mielentila, jota vastaan voi taistella miettimällä sadelenkkeilyn parhaita puolia. Niitähän riittää: ötökät eivät haittaa, viilennys tulee taivaalta automaattisesti, ilma on raikasta hengittää, kun sade huuhtoo pölyt ja itiöt, maiseman värit, tuoksut ja tunnelmat ovat voimakkaimmillaan. On toki myös huonoja puolia, mutta miksi niitä kukaan viitsisi pohtia. Parhaimmillaan voi jopa yhden lenkin aikana päästä Suomen kesässä nauttimaan monenlaisista olosuhteista. Joka tapauksessa päivät ovat keskenään hyvinkin erilaisia.

Lähdin puolesta viikosta sauvojeni kanssa liikkeelle aikeenani hilppaista noin kymmenen kilometrin mittainen reissu. Lähtöhetkellä taivas oli paksujen sadepilvien peitossa ja oli melko viileää. Tavoitteena oli marssia edes takaisin tuttua mökkitietä, koska sateen aikana Kouvolantien catwalk on alkanut tuntua liian vaaralliselta paikalta. Jos sattuu olemaan kallioleikkauksen kohdalla korkean mäen huipulla rankkasateessa juuri, kun kaksi täyteen lastattua tukkirekkaa kohtaa toisensa, tulee niin sanotusti äitiä ikävä. Tai sitten voi loikata penkereen suojiin. 

Marssin reippaasti mäkeä ylös ja toista alas ja nautin ötökättömästä olosta, jonka kirpeänä puhaltava tuuli takasi. Muita mökkiläisiä ei juuri näkynyt, joten sain taivaltaa siinäkin mielessä omassa rauhassani. Oli vaikea uskoa, että on heinäkuu ja kesälomakausi parhaimmillaan. Yhtä hyvin olisi voinut olla lokakuun loppupuolta. Metsä oli vain siihen nähden väärän värinen.

Jo seuraavan päivän reissu olikin sitten kuin eri lehdestä leikattu. Paksut pilvipatjat olivat muuttuneet keveiksi hattaroiksi ja aurinko lämmitti lupaavasti, kun vedin tossut jalkaan. Hölkkäsin noin 10 - 11 km:n edestakaisen pyrähdyksen lähikylän alueelle ja takaisin. Kun olin päässyt puolimatkaan, jostain puunlatvojen takaa ilmestyi mustanpuhuva pilvi, joka täytti taivaan silmänräpäyksessä. Salamoita sinkoili mahtavan jyrinän saattamana ja kaatosade lankesi maahan pingispallon kokoisina pisaroina. Vanhan ohjeen mukaan ukkosella ei saa mennä puun alle sateensuojaan, mutta minkäs teet, jos olet keskellä metsää. Pysyttelin liikkeellä ja toivoin parasta. Mutta myrsky meni yhtä nopeasti kuin tulikin. Aurinko kuivasi uitetun lenkkeilijän. 

Viikon paras reissu oli vanha kunnon Hietalahden kierros. Tuo noin 18 kilometrin mittainen reittini sisältää niin metsä- kuin maantietä, sekä upeata peltomaisemaa. Mäet ovat korkeita ja jyrkkiä. Niinpä lähdin sauvojen kanssa liikkeelle. Ajattelin kivuta sauvojen kanssa ylämäet (säästääkseni kantapäitä) ja hölkkäillä reippaasti alamäet ja tasaiset kohdat. 

Kaikesta päätellen sää suosi paitsi lenkkeilijää myös ötököitä. Marinoin itseni hyttyskarkotteella ennen lähtöä ja pakkasin pullon reissulaukkuuni mukaan. Varasin myös parisen litraa juotavaa sekä lippiksen ja aurinkolasit maantieosuuksia varten. Marssin reippaasti tuon jo monesti täälläkin kuvaamani reitin melko tarkkaan kolmessa tunnissa läpi. Viivytyksiäkin aiheutui mm, kun huomasin lenkkarin hiertäneen oikeaan kantapäähän mahtavan rakon. Onneksi reissulaukusta löytyi iso laastari sen suojaksi. Paikkausoperaation aikana jouduin tietenkin pysähtymään ja kumartumaan, jolloin noin miljoona hyttystä, paarmaa, kärpästä ynnä muuta pistiäistä, ryömiäistä ja kuoriaista hyökkäsi kimppuuni. Sen olen kuitenkin oppinut, että viisainta on tuossa tilanteessa olla huitomatta, koska se vain villitsee nuo muutenkin jo verenhimossaan hurjistuneet otukset. Hikinen, auringon ja liikunnan lämmittämä ihminen vetää niitä puoleensa vastustamattomalla voimalla. Pistin aurinkolasit silmien suojaksi ja keskitin ajatukseni vain siihen, mitä olin tekemässä. Muutaman minuutin kuluttua operaatio oli ohi ja matka saattoi jatkua suhteellisen kivuttomasti. Pidin vauhdin reippaana. Ötökät peesasivat imussa tai salamatkustivat selkääni liimautuneina, kuin odottaen kärsimättöminä seuraavaa pysähdystä. 

Ensimmäisen lomaviikon viimeinen retki taivallettiin yhdessä kuopuksen kanssa pitkin maantietä. Sää oli jo melko lämmin, hellelukemissa, mutta aurinko pysytteli ainakin osan aikaa pilvien takana. Siitä huolimatta varustauduimme retkeen asianmukaisesti, eli mukaan otettiin vettä, lippikset ja puhelimet. Hyönteiskarkotemarinointiakaan ei unohdettu. Ainoa asia, joka unohtui, oli aurinkolasit. Heti ensimmäisen kilometrin aikana jouduin katumaan tätä. Etenimme kaikessa rauhassa metsätietä, kun yhtäkkiä jostain lennähti isokokoinen otus kopsahtaen suoraan vasemman silmäni sisänurkkaan. Otusparka tietenkin pureutui kiinni niin, että en ollut saada sitä irti silmäluomestani. Jouduin puristamaan sitä ja jotain kaamean pahanhajuista nestettä purskahti kasvoilleni ja silmään. Ehdin jo ajatella, että tähänkö tämä retki päättyi. Otus kuitenkin päästi otteensa irti ja heitin sen menemään ehtimättä edes nähdä, mikä se oli. Tutkimme silmän tilannetta hetken. Se oli kovin kirvelevä, mutta muuten tuntui olevan kunnossa. Juomavyön taskusta löytyi vähän käytetty paperiliina, jolla pyyhin silmäluomea varovasti. Kyynelnestettä nousi niin paljon, että se huuhteli silmän ja pienen tauon jälkeen matka taas jatkui.

Heti Kouvolantielle päästyämme edelläni hölkkäävä kuopus pysähtyi äkisti. Oli hänen vuoronsa saada ötökkä silmäänsä. Pieni siivekäs oli näkyvillä silmämunan pinnassa, mutta se huuhtoutui onneksi aika nopeasti pois. Hölkkkäsimme noin 13 kilometrin lenkin edelleenkin valtavan ötökkäpilven keskellä, mutta enempiä kiusallisia kohtauksia ei enää ilmaantunut. Aurinkokin pysytteli enimmäkseen piilossa, tosin viimeisten kilometrien aikana saimme maistaa Kouvolantien asfaltin hehkua, kun tuuli pyyhki pilvet hetkeksi pois.