Kartta kourassa on kieltämättä helpompaa valloittaa tuntemattomia teitä. Mökkiseudullamme on paljon kesäasutusta ja pieniä metsäautoteitä risteilee pitkin maita ja mantuja, mutta ilman tietoa siitä, mihin jokin tie mahdollisesti päättyy, voi pieni kulkija - ja miksei Kaappimaratoonarikin - joutua tekemään monta hyödytöntä reissua. 

Tietynlaisen filosofian mukaan turhia reissuja ei edes ole, vaan jokainen matka, jonka ihminen tekee, jättää ihmiseen jonkinlaisen jäljen. Tämän kesän tutkimusmatkoilla jälkiä on jäänyt aivan konkreettisestikin ja silmin havaittavalla tavalla: kroppani on melkoisen kirjavana erilaisten hyönteisten pistoista. Mutta ne paranevat eivätkä toivottavasti jätä edes kovin pahoja arpia.

Sää on ollut viime päivinä jopa helteinen ja joka tapauksessa toisella mökkilomaviikolla niin poutainen, että tiestöt ovat vetäneet puoleensa melkein päivittäin. Kartasta olen löytänyt monen monta käypäisen pituista väylää, joita yhdistelemällä olen onnistunut tekemään monen monta eri pituista lenkkiä. Pisin vaellus on ollut eilen tekemäni kävelyretki, johon kului aikaa kuutisen tuntia. Ottaen huomioon maaston mäkisyys ja vaihteleva alusta, vauhtini on ollut arviolta 5 - 6 km/h, jolloin tuo lenkki lienee ollut noin 30 kilometrin mittainen. Varsinaiset juoksulenkit ovat ikävä kyllä jääneet vähiin, koska kantapäät eivät ole oikein sietäneet niin kovaa tärytystä. Kävelyyn ne eivät syystä tai toisesta väsy. Pari pidempää, n. 15 - 18 km:n mittaista juoksu-hölkkä -reissua olen kaikesta huolimatta tehnyt ja sitten kärsinyt.

Luontohavaintoja tällä seudulla riittää.

Jännittävimmästä päästä oli, kun läksin tutkimaan suuren metsäalueen halki menevää, aiemmin tuntematonta väylää, ja hissukseen hölkätessäni metsän viileässä hämäryydessä panin merkille, että tien pinta vaikutti liikkuvan. Oli aika lämmin päivä enkä ollut - hölmöä sinänsä - ottanut juomaa mukaan, joten jouduin hieraisemaan silmiäni vakuuttuakseni, etten nähnyt harhoja. Pysähdyin ja kumarruin tutkimaan tien pintaa. Toden totta! Liikettä oli ja sitä tuottivat pikkuruiset, vain peukalonkynteni kokoiset, kauniin kaarnanruskeat sammakot, joita mönki ja pomppi kymmenittäin, jollei sadoittain ympäriinsä. Vaistomaisesti katsoin taakseni tarkistaakseni, montakohan sammakkopoloista olin jo liiskannut lenkkitossujeni alle. Onneksi en kovin monta. En ole koskaan aiemmin törmännyt näillä seuduilla moiseen ilmiöön. Liekö uusi sukupolvi kuoriutunut ja lähtenyt liikkeelle kotilammikostaan sankoin joukoin. Kuten luonnossa niin usein käy, määrä korvannee laadun, tai ainakin turvaa sen, että edes osa selviytyy. Lienee siis odotettavissa, että suuri osa noistakin pienokaisista päätyy joko muiden otusten saaliiksi - tai liiskautuu kaltaiseni köntyksen alle. Toivotin hiljaa itsekseni onnea pienille uskalikoille. Ehkä jokunen niistä selviää aikuiseksi asti ja pääsee taas jatkamaan sammakoiden laajaa sukua. 

Eräs aurinkoinen tienpätkä, joka kulki hakkuuaukean läpi, yllätti herkällä tavalla. Talsin ärtyisänä tietä eteenpäin samalla paarmoja pohkeistani, reisistäni ja olkapäistäni läiskien, kun yhtäkkiä jostain tien sivusta lehahti lentoon kymmenpäinen parvi pieniä, sinisiä perhosia. Niiden reaktio käynnistikin varsinaisen ketjureaktion, kun samassa ilmaan kohosi lisää toinen toistaan värikkäämpiä, erikokoisia ja -kuvioisia perhosia. Perhosten siipien havina tuntui suorastaan täyttävän aukean. Ilma väreili auringon poltteessa. Paarmat ja kärpäset pörisivät riivattuina pääni ympärillä. Mieleni teki siitä huolimatta pysähtyä ja antaa perhosten rauhassa etsiä turvallinen kolkka, jossa lepuuttaa siipiään, mutta tottahan ne osaavat itsekin huolehtia itsestään. Minä pörisin pärinäjengeineni takaisin metsään. 

Mahtava näky oli, kun olin poikennut tieltä tutkimaan karttaan poluksi merkityn pätkän, joka näytti yhdistävän kaksi jo aiemmin löytämääni reittiä. Rämmin korkeaksi kasvaneessa heinikossa yrittäen olla miettimättä, montako punkkia ihooni mahtoikaan olla kaivautumassa. Saavuin pienen kallionseinämän luokse ja sieltä rotkosta yhtäkkiä syöksyi rytisten ilmaan suurikokoinen, pikimusta lintu. Kyseessä taisi olla metso. Kaikki tapahtui nopeasti ja säikähdin melkoisesti, mutta olin erottavinani linnun hahmosta luonteenomaisen, tylpän nokan. Muutamalla voimakkaalla siiveniskulla lintu nousi ilmaan ja lensi suurten kuusten taakse enkä enää nähnyt sitä. 

Yhtenä lämpimänä iltana läksin pienelle saunalenkille tutkimaan vielä yhtä polunpätkää. Sekin oli todella umpeenkasvanut. Kello oli jo paljon, aurinko laskenut puunlatvojen taakse, joten käännyin melkein saman tien paluumatkalle. Kääntyessäni huomasin, että aivan tossujeni vieressä pötkötti käärme. En varsinaisesti pelkää käärmeitä, mutta jokin primitiivinen vaisto sai minut hypähtämään välittömästi kauemmas. Yhtä primitiivinen uteliaisuus kuitenkin sai minut vielä kumartumaan tutkiakseni otusta tarkemmin. Se kyyhötti paikoillaan eikä vaikuttanut mitenkään hermostuneelta. Sen selkä oli upean pronssinhohtoinen. Nähtävästi kyseessä oli vaskitsa, jota myös vaskikäärmeeksi kutsutaan, vaikka se ei oikeastaan edes ole käärme vaan jalaton lisko. Se on rauhoitettu eläin ja todennäköisesti ennen pitkää päätymässä uhanalaisten lajien kasvavaan joukkoon. Kyykistyin tutkailemaan sitä, mutta tämä oli nähtävästi vaskitsalle jo liikaa huomiota, koska se lähti hitaasti luikertelemaan polulta takaisin pusikkojen suojaan. 

Nämä runsain luonnon ihmeiden tutkiskelutauoin rytmitetyt, enemmän tai vähemmän päämäärättömät vaellukset eivät ajallisesta pituudestaan huolimatta taida olla kovinkaan tehokasta juoksutreeniä. Mutta sielua ne virkistävät ja vievät ajatukset pois kaikista energiasyöpöistä, jotka ovat kuluneen vuoden aikana verottaneet liikkumisen iloa ja motivaatiota. Kuten edellä jo totesin, yksikään matka ei kuitenkaan ole turha ja toimivat nämä lomahöntsäilyt kuitenkin edes sillä tavalla, että kulutan maittavien ja runsaiden loma-ajan aterioiden tuottamaa energiaa kropastani tehokkaammin kuin kuistilla makoillessa. Ja kuten meidän suomalaisten selkäytimeen on jossain kehityksemme vaiheessa varmaan kirjoitettu: kaunista säätä ei pidä haaskata.