Edellisessä päivityksessä kuvattu tautitila alkoi hellittää otettaan vasta kuluneen viikon loppupuolella. Pieni ja lupaava paranemisen kokemus häivähti viime viikon alkupuolella, kun vuorokauden ajan olo tuntui lähes normaalilta, mutta pelkkää harhaa se lopulta oli. 

Särkylääkkeiden, nenäsuihkeiden ja antihistamiinin voimin olen kuitenkin kyennyt jossain määrin hoitamaan arkiset aherrukset. Yöunet eivät ole olleet riittävät ja saattaa jopa olla, että myös sen takia toipuminen on viivästynyt. 

Tai sitten viirukset ovat aina vain edeltäjiään ärhäkämpiä. Tähän viittaisi se, että nuoret ja hyväkuntoiset, perusterveet ihmisetkin ovat joutuneet potemaan viikkokaudet. 

Viimeiset kaksi viikkoa olen saanut istua nenä ikkunalasiin litistettynä, tuijotellen ohi kirmaavia iloisia lenkkeilijöitä. Sää on ollut suorastaan kesäinen, poutainen ja leppeä. 

Mutta tänään kotiaresti sai loppua. Pakkasin reppuun ison vesipullon ja kameran, hyppäsin uskollisen rukkini selkään ja polkaisin Paloheinään. Siellä suuntasin ensin pururadalle, jolta poikkesin ns. Korpipolulle, joka kiertelee Haltialan aarnimetsän luonnonsuojelualueella. 

Ruska antaa vielä odottaa itseään. Voi tosin olla, että ensi viikoksi luvatut sateet riistävät kuolevat lehdet maahan hellekesän uuvuttamien puiden oksilta jo ennen kuin ne ehtivät vaihtaa väriään. Tunnelma metsässä oli utuinen ja jotenkin taianomainen. Kuusikoissa vallitsi rauha ja hiljaisuus. Ainoita väriläiskiä olivat maasta nousseet sienet, joiden lakit vilkkuivat vaaleina, ruskeina ja punaisina sammalten joukossa. 

Kuten jossain aiemmassa päivityksessä olen saattanut jo kertoakin, eräs ystävällinen sielu antoi jokin aika sitten minulle määräämättömäksi ajaksi lainaan kameran. Ilokseni voin mainita, että kamera on edelleen ehjä ja käyttökunnossa. Ei silti, että tapanani olisi säännönmukaisesti rikkoa haltuuni uskotut tavarat, mutta kuten arvoisat kanssajuoksijat uskoakseni tietävät, lenkkeillessä voivat varusteet toisinaan altistua kosteudelle, kylmyydelle, kuumuudelle sekä lialle, ja sen lisäksi niihin voi kohdistua voimakkaitakin iskuja tai kolhuja.

Tällä kertaa meno oli niin rauhallista, että uskalsin jopa kävellä kamera kädessäni. Harjoittelen vasta ns. oikean kameran käyttöä. Aarnimetsän sienet inspiroivat minua kokeilemaan lähikuvaamista. Ne näyttivät niin hauskoilta ja tomerilta kököttäessään maassa joko pitkinä jonoina, tiiviinä ryppäinä tai sievästi ringeissä. Haltialan aarnimetsässä on paljon kuusia ja niiden juurilla sienet viihtyvät erinomaisesti. Puut ja sienethän elävät symbioosissa keskenään.

Kesän myrskyjen aikana valitettavan monet suuret puut olivat kaatuneet. Jotkut lojuivat maassa latvat samaan suuntaan osoittaen, eli ilmeisesti olivat menneet nurin saman myräkän aikana. Polun yli kaatuneet rungot oli katkaistu ja raivattu syrjään. Tutkailin poikki sahattujen runkojen päitä. Puut olivat olleet aivan terveitä ja hyväkuntoisia ainakin silmämääräisesti katsottuna. Vuosirenkaiden perusteella niillä on ollut ikää jopa 60 - 70 vuotta, kenties enemmänkin. 

Tallustelin pitkin polkuja ja pitkospuita noin puolentoista tunnin ajan. Lenkin jälkeen oli kieltämättä aika väsynyt, kylmänhikinen olo. Mutta myös henkisesti virkistynyt ja raikastunut.