Avaruusalus Rosetta ja sen mukanaan kuljettama laskeutuja Philae ovat onnistuneet tehtävässä, joka on alkanut jo kaksikymmentä vuotta sitten. Rosetta on kuljettanut Philaeta mukanaan halki hyytävän avaruuden aina vuonna 2004 suoritetusta laukaisustaan lähtien. Heinäkuusta 2011 tammikuuhun 2014, eli noin kahden ja puolen vuoden ajan Rosetta horrosti, kun siltä oli loppunut energia ja se oli liian kaukana Auringosta voidakseen hankkia sitä lisää aurinkopaneleillaan. Päästyään taas lähemmäs Aurinkoa Rosetta heräsi ja on sen jälkeen jatkanut tehtäviensä suorittamista menestyksekkäästi.  

Philae on eilen, monien vaiheiden jälkeen, laskeutunut komeetta 67P/Churymov-Gerasimovin jäiselle ja tomuiselle pinnalle. Todisteeksi tästä Philae on lähettänyt kuvia laskeutumisalueeltaan.

Vielä jännitetään, onko se kiinnittynyt riittävän lujasti alustaansa, vai onko vaarana, että se sinkoutuu takaisin avaruuteen. Toinen huolenaihe on, saako Philae kerättyä aurinkopaneleillaan riittävästi energiaa toimiakseen. Se on laskeutunut turhan varjoisaan kolkkaan.

Kävi miten kävi, Rosetta ja pikkuinen Philae ovat jo ihmiskunnan suurten saavutusten symboleja. Todennäköisesti Philae ehtii kerätä edes jonkin verran tietoa, jonka uskotaan auttavan ymmärtämään, millainen aurinkokuntamme oli ennen planeettojen syntymistä. Komeetat nimittäin kuulunevat maailmankaikkeuden vanhimpiin kappaleisiin. 

Tietenkin tämän seikkailun taustalla ovat ihmiset, tarkemmin sanoen Euroopan Avaruusjärjestö ESA. Tiedemiesten ja -naisten, sekä lukemattomien muiden asiantuntijoiden omistautumisen ja sinnikkään työn tuloksena tehtiin päätös yrittää laskeutua komeetan pinnalle. Suunniteltiin alus ja tarvittavat varusteet satojen miljoonien kilometrien mittaista avaruusmatkaa varten. Kotimaamme Suomikin oli mukana projektissa. Rosettan ja Philaen kokoonpanoissa on suomalaisvalmisteista laitteistoa, joten onnistunut laskeutuminen on ollut Suomelle jo sen tähden tärkeä tapahtuma, ja itse asiassa se onkin yksi suomalaisen avaruustutkimuksen ja tähtitieteen kaikkien aikojen suurimpia saavutuksia.

Ja kaikki tämä tehtiin, vaikka täyttä varmuutta projektin onnistumisesta ei ollut - eikä kaiken järjen mukaan edes voinut olla. 

 

Täyttäessäni 50 vuotta viime talvena sain lahjaksi hohtavanvalkoisen orkidean. Kasvi oli saapuessaan täydessä kukassa ja sain iloita sen kauneudesta pitkään. Kukat kuitenkin aikanaan lakastuivat ja putosivat pois. Sen jälkeen orkidea on ollut kuin horrostilassa, ojennellen ikkunalaudalla pitkiä, kaljuja oksiaan. Ainoa elonmerkki on ollut kasvatuspurkin pohjan läpi luikerrellut kymmensenttinen ilmajuuri, jonka avulla se on imenyt kasteluvettä. Orkidea kasvaa ja asuu lasisessa, sylinterin muotoisessa maljakossa karkean lasimurskan päällä. Kaadan sylinterin pohjalle niin paljon vettä, että lasimurska peittyy mutta itse kasvi on kuivilla. Uskoisin, että sylinterissä vallitsee ikään kuin kasvihuonemaiset olosuhteet, kun pohjalta haihtuu vettä aina auringon lämmittäessä.

Se on suoraan sanoen aika ruma otus. Olen muutamaan kertaan jo tuskastunut siihen ja päättänyt heittää sen pois, mutta jostain syystä kuitenkin antanut sen olla. Sain eräältä minua kokeneemmalta orkideankasvattajalta neuvon, että sen täytyy vain antaa olla omillaan ja mahdollisimman muuttumattomissa olosuhteissa, siirtelemättä ja kääntelemättä, hermoilematta ja hössöttämättä. Välillä olen unohtanut kastellakin sitä. Kesällä se sai kärsiä kovasta auringonpaahteesta, ja nyt syksyn tullen taas pimeydestä ja kylmyydestä. 

Muutama viikko sitten havaitsin yhdessä varressa uuden verson, joka lähes silminnähtävän nopeasti kasvoi niin pitkäksi, että ylettyi ojentumaan sylinterin reunan yli. Versoon ilmaantui neljä nuppua, jotka ovat parin viikon aikana hitaasti kypsyneet ja paisuneet, niin että ne jo roikkuvat sylinterin reunan yli. Mutta eivät ole osoittaneet pienintäkään aikomusta avautua, vaan melkein kuin kiusallaan pysyneet supussa. Aivan kuin ne vaistoaisivat kärsimättömyyden, jolla olen niiden kehitystä seurannut. Tänään iltapäivällä, kun saavuin kotiin, menin hajamielisesti vilkaisemaan orkideaa samalla kun järjestelin jotain lehtiä ja astioita kulkiessani. Tavarat olivat pudota käsistäni kun huomasin, että ensimmäinen nuppu oli viimein avautunut. Kukka on juuri niin virheettömän kaunis, kuin orkidealta saattaa odottaa. En voi olla tuijottelematta sitä tämän tästä. 

 

Eilen pääsin viimein fysioterapeutin juttusille. Esitin hänelle ongelmani ja näytin radiologin lausunnon parin vuoden takaa. Lausunnon tutkittuaan fysioterapeutti tutki niskani tilannetta ja ilmaisi käsityksenään, että toimiva hoito voisi olla henkilökohtainen kuntoutusohjelma, jolla pyrittäisiin kohentamaan kaulan alueen lihaskuntoa. Sain opastusta mm. kuminauhan ja tennispallojen kanssa tehtäviä jumppaliikkeitä varten. Niitä on määrä tehdä säännöllisesti muutaman viikon ajan ja sen jälkeen on vielä kontrollikäynti, jonka aikana tutkitaan ryhtiäni ja selkäni asentoa vielä tarkemmin uudelleen. Myös uniasioiden, eli tyynyjen ja patjan uudelleenjärjestelyä on pohdittava. On koulutettava itsensä uusiin nukkuma-asentoihin.

Olen varsin optimistinen tuon kuntoutusohjelman suhteen. Kävimme fysioterapeutin kanssa läpi eri osa-alueita ja minulle tuli selväksi, että juuri ne heikkoudet, joita fysioterapeutti pystyi osoittamaan, ovat syynä piinaaviin kolotuksiin. Olen myös jo tässä vaiheessa helpottunut siitä, että särkypillereiden napostelulle on jokin vaihtoehto olemassa, ja kenties myös loppu. Jos jaksan toisaalta sinnikkäästi ja toisaalta maltilla tehdä kuntoutusliikkeitä, oloni ja arkielämäni kohenevat joka tapauksessa huomattavasti.

Kulumathan eivät mihinkään katoa. Ne elävät omaa elämäänsä, nirhautuvat toisiaan vasten ja tuottavat milloin vähemmän, milloin enemmän kipuja ja särkyjä lukemattomissa pienissä, yläkropan ja kaulan lihaksissa, jotka kannattelevat painavaa päätäni. Lihastasapaino on minulla todella huono näillä alueilla, jolloin lihakset väsyvät liikaa eivätkä pysty tekemään työtään. Kulumat voivat olla pitkiäkin aikoja täysin oireettomia, ikään kuin standby-tilassa, kunnes loiviksi muuttuneet nikamien kaarteet taas syystä tai toisesta särmääntyvät. Jos pää ja niska saadaan parempaan asentoon ja uupunutta ja romahtanutta ryhtiä suoristetuksi, myös juuriaukkojen kaventumien aiheuttamat oireet saadaan kuriin. Tätä nykyä turtumus iskee useita kertoja päivän mittaan. Syönkin mieluiten sormin, kun ruokailuvälineet eivät tahdo pysyä käsissä. 

Ikävin tuon käynnin aikana käsitelty asia liittyi juoksuharrastukseeni ja sen jatkamiseen. Mikään yllätys ei ollut käsitys, että näillä edellytyksillä juokseminen ei ole paras mahdollinen liikuntalaji minulle. Olen taistellut ajatusta vastaan jo jonkin aikaa, vaikka järki on sanonut toista. On kuitenkin selvää, että erityisesti pitkillä matkoilla on suuria vaikeuksia odotettavissa. Vielä suurempia, kuin nyt jo on ollut. Ennen pitkää mahdollisesti myös lyhyemmät matkat käyvät mahdottomiksi. On toisin sanoen otettava harkintaan, minkälaisia riesoja olen valmis sietämään ja kestämään. Juuri nyt tunteet ovat sekavat ja väsyneet, olo on turhautunut ja kiukkuinen, ja tuntuu vaikealta edes yrittää olla realistinen tai kohtuullinen. Asiaa ei yhtään helpota levoton unirytmi ja haasteita pulppuavat koulupäivät. Kipukynnys on todella alhaalla nyt. Olen väsynyt kiertämään kehää oman itseni ympärillä ja miettimään päivän jokaisena hetkenä, onko pääni, olkapääni tai hartiani oikeassa asennossa vai pitäisikö olla jotenkin toisin.

Niinpä olen päättänyt ottaa aikalisän, siirtyä joksikin aikaa "horrostamaan" ja hautomaan uusia, rakentavampia ajatuksia liikunnasta ja miksei saman tien koko elämästä. Käyttelemään kuminauhoja ja sukkaan piilotettuja tennispalloja. Ehkä minullekin vielä koittaa uuden tasapainon päivä ja olen valmis heräämään uuteen eloon. Sitä päivää odotellessa voin tietenkin liikkua niin paljon kuin ruumis ja sielu sietävät, mielikuvituksen siivin, tai pääasiassa kävellen ja sauvakävellen, tai sekä kevyesti voimaillen. Ja ihan muutaman, pikkuisen hölkkäaskelen silloin tällöin nautiskellen.