Kaverin blogikirjoituksesta (linkitän blogin vain, mikäli kaveri lukee tämän, tunnistaa itsensä ja antaa nimenomaisen luvan linkitykseen) innoittuneena rikon uudenvuodenlupaukseni ja postaan, vaikka matkakertomuksia ei ole kerrottavaksi asti kertynyt.

On vain niin, että kirjoittajan sormia aika ajoin syyhyttää ja ainoa lääke on... no juuri se sama vanha: uusi teksti.

Laaduntarkkailun luovutan jälleen kerran teidän, arvoisien lukijoiden ja kanssajuoksijoiden, vastuulle. 

Mieltä on jo pidempään kaihertanut kysymys, johon tuo alussa mainitsemani kirjoituskin tavallaan liittyy. Kyse on liikunnallisesta elämäntavasta. Voinko sanoa, että minulla on liikunnallinen elämäntapa, jos sen käytännön toteuttaminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta? Onko liikunnallinen elämäntapa sittenkin mielentila enemmän kuin liikesarjojen joukko, eli toimintaa? 

Ja vielä yksi kysymys: miksi pitää ylipäätään pystyä sanomaan olevansa sitä taikka tätä, mutta ei jatketa tätä enempää, koska filosofointi tappaa luovuuden.

Nykyisessä pulskeassa kunnossani nauratan välillä itseänikin, kun ajattelen tai väitän olevani liikunnallinen ihminen. 

Tätä ulkonäköasiaa jo sivusin hiljattain. Kyseinen aihepiiri johti peräti kansanedustajatasoiseen keskustelunavaukseen, kun eräs tunnettu entinen aitajuoksija ja nykyinen parlamentaarikko päätti julkisessa Facebook-profiilissaan ottaa kantaa Noora Toivon julkisuudessa esittämiin ajatuksiin. Aitajuoksija-parlamentaarikon kömpelö, vaikka kenties hyväätarkoittava kirjoitus herätti ansaittua ihmetystä. En linkitä tuota tekstiä tähän, koska mieluiten unohtaisin sen olemassaolon, mutten vain voi olla miettimättä sitä. Lyhyesti ilmaistuna kokenut urheilija siinä antoi neuvoja nuorelle naisurheilijalle, mutta mahdollisesti samalla unohti osoittavansa sanansa nuorelle naisurheilijalle. Tekstiin tuli ehkä täysin tahattomasti erityinen äänensävy, karheus, jonkalaiseen voi törmätä vaikkapa lähiöpubin baaritiskillä, kun ikääntyvät urokset pohtivat oluen ääressä nuorten naisten urheilua ja ulkonäköä tiukasti omasta näkökulmastaan, eikä kyseisessä tilanteessa kukaan heiltä syvempää myötäelämisen kykyä voi tietenkään edes odottaa. Jos jutut jotakuta haittaavat, sulkekoon korvansa. Mielipiteen vapaus on keksitty. 

Mutta se siitä aiheesta. 

Joululoma on venähtänyt, kun viime viikonloppuna havahduin tunteeseen, kuin joku Paloheinän metsien muurahaispesistä olisi päättänyt muuttaa keuhkoihini asumaan, ja että joku valokuvausharjoitusteni kohteeksi valitsemistani sienistä olisi ruvennut kasvamaan korvistani ulos. Tauti tuli kuin isku pimeästä. Lääkärissä käynti kävi väistämättömäksi ja sain hyvät ja tepsivät lääkkeet vaivoihini. Lukukauden aloitusta yritän uudelleen heti huomenna.

Vaikka lupasin myös, etten enää valita vaivojani täällä, totean tässä jo alkaneessa konkurssissa vielä sen, että flunssa saattaa osoittautua jopa suotuisaksi käänteeksi. Ylimääräinen lepoviikko ei ainakaan huononna lonkan ja kantapään toipumista. Pystynen aloittamaan reppukävelyt jo ensi viikolla, samoin kuin jatkamaan hyvin alkaneita terapeuttisia voimaharjoituksia.

Niin että liikunnallinen elämäntapa muuttuu mielentilasta teoiksi nopeammin kuin kukaan ehtii sanoa Kaappimaratoonari.