Huikaisevan kuumana ja aurinkoisena kesälauantaina on lähdettävä luontoon vaeltamaan.

Olin lukenut netistä Laajalahden luonnonsuojelualueesta ja päätin lähteä sinne. Matka vaelluspaikalle taittuisi kätevästi metrolla. Aalto-yliopiston metroasemalta on luonnonsuojelualueelle vain lyhyt kävelymatka. Laajalahdesta suunnittelin jatkavani jalkaisin Munkkiniemeen ja sieltä jollain kulkupelillä takaisin kotiin. 

Nousin metrotunnelista katutasolle ja etsin rauhallisen varjopaikan yleistä orientoitumista sekä reitinmääritystä varten. Jouduin kokemaan pettymyksen: karttasovellus ei löytänytkään minua. Rämpytin paikannusnappulaa aikani, mutta liekö kuumuus sekoittanut sovelluksen tai peräti avaruuden kylmyydessä kiitävän satelliitin, koska minua koskevaa täplää ei älypuhelimen ruudulle ilmaantunut.

Niinpä oli toimittava vanhanaikaisesti, eli luettava karttaa. Tiedossani oli, että Aalto-yliopiston metroaseman osoite oli Tietotie 4, joten naputtelin tämän hakuruutuun. Kävi ilmi, että päästäkseni luonnonsuojelualueelle minun oli etsittävä Konemiehentie ja kuljettava sitä pitkin, kunnes luonnonsuojelualue näkyisi vasemmalla puolellani. Lähdin siis matkaan tien varjoisaa puolta pitkin. 

Konemiehentie löytyi, mutta se - niin kuin niin kovin moni muukin kadunpätkä pääkaupunkiseudulla tänä päivänä - oli revitty auki ja kaivettu pitkältä matkalta ylös ja tukittu työmaa-aidoin ja kieltokyltein, ja jalankulkijoille oli osoitettu epämääräisen näköinen polku sijaisreitiksi. Rohkeasti lähdin seuraamaan polkua. Pienen harhailun jälkeen, hiki valtoimenaan auringon paahteessa virraten, päädyin kohtaan, josta näytti alkavan hyvin kutsuvan näköinen, puiden varjostama kevyen liikenteen väylä, joka haarautui siinä kohtaa kahteen suuntaan. 

Karttasovellus kertoi, että Laajalahden luonnonsuojelualue sijaitsi minusta vasemmalle, mutta oikealle lähtevä tie vaikutti niin houkuttelevalta, että päätin käydä tutkimassa ensin sen. 

Kävelin parikymmentä minuuttia tietä pitkin nautiskellen koivikoiden viileydestä ja lintujen konsertista. Tuntui, että nekin ottivat kesäpäivästä kaiken irti.

Väylä oli merkitty pienillä kuvilla, joissa iso ja pieni ihmishahmo kävelevät käsi kädessä, ja hetken päästä tajusin, että todennäköisesti kuljen pitkin Espoon rantaraittia. Oikealla puolellani pilkottivat metsän läpi Teekkarikylän asumukset. 

Ainoa, tosin pitkä miinus näin ikääntyvän, helteen rasittaman ja lievästä huimauksesta kärsivän jalankulkijan näkökulmasta oli, että monet pyöräilijät ajoivat mutkikkaalla ja notkelmaisella reitillä keskellä tietä ja huimaavan kovaa vauhtia. Soittokellojen äkäisen rimputtamisen ja vihaisen mulkoilun kynnys vaikutti olevan todella matala, vaikka kuljin mielestäni tiiviisti etiketin mukaan aivan tien oikeassa reunassa. Monet pyöräilijät ohittivat tästä huolimatta jalankulkijan niin läheltä, että jalankulkijalla jäi korvalehti vipattamaan. Se teki kävelemisestä ajoittain varsin epämiellyttävää ja vaarallisen tuntuista. Luulisi, että jos reitillä on maaston muotojen ja runsaan kasvillisuuden takia huono näkyvyys, myös nopeammat kulkijat hieman pudottavat vauhtiaan, jotta ehtisivät reagoida hitaampiin tielläliikkujiin. Jäi mielikuva, että hitaammat eivät ole tälle väylälle tervetulleita. Ainakaan kävelysauvoja ei tänne kannata ottaa mukaan. 

Voihan olla, että olin osunut keskelle jotain kilpailua, mutta mitään merkkejä tai ilmoituksia tällaisesta en havainnut. 

Raitin varrella kasvoi monenlaista kukkivaa ja tuoksuvaa.

Huomasin lähestyväni Otaniemeä, joten käännyin takaisin. Saavuin lähtöpisteeseeni ja ryhdyin seuraamaan Villa Elfvikiin ohjaavia kylttejä. Matkaa sinne olisi noin kolme kilometriä.

Tie kulki ikään kuin kannasta pitkin, molemmin puolin oli vettä tai oikeastaan rämettä. Väylä oli hyvin kapea ja kuoppainen. Suurimmat kuopat oli merkitty kepeillä. Hämmästyttävää oli, että myös täällä kaahattiin polkupyörillä aivan surutta, vaikka liikennettä oli melko paljon. Uskaltauduin nappaamaan pari otosta hiljaisina hetkinä. Ruovikko oli hiljainen ja paahteinen, mereltä ja kaislikolta tuoksuva ilma väreili sen yllä. 

Meren puolella kasvoi runsaslukuisena vehkaa muistuttava kasvi, jossa oli liljamaiset, valkoiset kukat. 

Tie haarautui kannaksen jälkeen. Suoraan jatkui kyltin mukaan pyöräilijöille osoitettu tie, ja oikealle, rantaa kohti kääntyvä tie näytti olevan omistettu patikoitsijoita varten. Siispä käännyin sinne. Pian polku nousikin pitkospuille. 

Pitkospuut olivat paikoitellen hieman lahoja ja niitä oli jo ryhdytty kunnostamaan. Oli rakennettu myös ohituspaikkoja.

Tunnelma oli lehtomaisessa metsässä seesteinen, ja iltapäivän aurinko siivilöityi lehvästöjen läpi. Linnut konsertoivat herkeämättä vehreyden kätköissä. Harmi, ettei tällä blogialustalla ole mahdollista liittää artikkeliin videota, jolle konsertti olisi taltioitunut. Linkin YouTubessa olevaan videoon voi liittää, joten ehkä jossain vaiheessa harkitsen tilin avaamista.

Pitkospuut päättyivät, kun saavuin Villa Elfvikin maille. Rantaniityllä oli lehmiä mutustamassa ruohoa ja vilvoittelemassa. Niitty oli aidattu sähköaidalla. Saavuin portille, johon kiinnitetyssä varoituskyltissä kiellettiin menemästä niitylle, koska sonni puolustaa laumaansa. Juuri sillä hetkellä ei puolustautumisen tarvetta ollut, ja kantturat jälkikasvuineen näyttivät nauttivan huolettomina elämästään joka karvan kärjelläänkin.

Kaikki eivät olleet mielissään kuvaamisesta, tai ehkä kuvaajasta, ja myös näyttivät sen.

Väylä oli kaventunut pelkäksi poluksi, mutta silti vastaan tuli pyöräilijöitä. Nähtävästi he eivät joko olleet huomanneet tai piitanneet kylteistä, jotka osoittivat polun olevan vain kävelijöitä varten. Sopu toki teki tilaa, vinosti hymyillen. Vaan minkähänlainen vastaanotto olisi ollut jalankulkijalla, joka olisi erehtynyt tunkeutumaan pyöräväylälle. 

Pian tie kaarsi vasemmalle ja astuin Villa Elfvikin pihapiiriin. Huvilassa toimii kahvila ja luontokeskus. Menin sisään kahvilaan, mutta siellä oli niin kuuma, etten jäänyt sen pidemmäksi aikaa. Kävi suorastaan sääliksi kahvilan henkilökuntaa. Ostin vain pullollisen vichyä ja palasin pihalle. Istahdin vapaalle puistonpenkille nauttimaan kylmää juomaa ja ihailemaan vanhaa, persoonallisen näköistä rakennusta. 

Olin tavallaan määränpäässäni, mutta matkaa oli vielä yli puolet jäljellä. Niinpä lähdin astelemaan kohti Munkkiniemeä niin reippaasti, kuin helle antoi myöten. Iltapäivä oli jo pitkällä ja aurinko armahtanut, joten kohtalaisen hyvällä vauhdilla kävelin Gallén-Kallela -museon kautta Munkkiniemeen.

Uimarannalle oli saapunut massoittain väkeä virkistäytymään merivedessä. Puikkelehdin leirien lomitse Munkkiniemenrantaan ja Cafe Torpanrannan kohdalla käännyin nelosen ratikan pysäkille. 

Ratikkapysäkille oli kertynyt jo suuri joukko ihmisiä. Tarkistin reittioppaasta seuraavan ratikan lähtöajan: vielä olisi odotettava yhdeksän minuuttia. Päättelin, että ratikka tulisi jo nyt ja viimeistään matkan varrella aivan täyteen, jolloin matkasta muodostuisi ajallisesti pitkä, ahdistava ja hikinen, vaikka onnistuisinkin taistelemaan itselleni istumapaikan. Tutkin uudelleen reittivaihtoehtoja ja havaitsin, että vain muutaman minuutin kävelymatkan päästä lähtisi bussi, jolla pääsisin lähes kotiovelle. Tartuin siihen tilaisuuteen.