Mökkilomalla on luonnon tapahtumien seuraamisen ohella mukava lueskella. Tänä kesänä lukulaariin on satanut kaksi luontoaiheista teosta. Toinen niistä on Maja Lundenin Mehiläisten historia ja toinen Tarja Ranniston Luonnon estetiikka. Edellisen löysin kotikaupungin kirjakaupan pokkaritarjouksesta ja jälkimmäisen mökkiseudullamme toimivasta alekirjojen kaupasta, jossa tapanamme on joka kesä vierailla ainakin kerran.

Molempia teoksia uskallan lämpimästi suositella jokaiselle pienelle ja isolle kulkijalle.

Teosten kirjoittajien näkemyksistä täysin irrallisena, omana kantanani sanoisin jopa, että vaikkapa näiden kirjojen lukeminen saattaisi vaikuttaa niin nuorten kuin aikuistenkin asenteisiin tehokkaammin kuin ilmastolakot, jotka tänä päivänä näyttäytyvät omissa silmissäni poliitikkojen vallankäytön välineiltä, joilla kansalaiset ja aivan erityisesti nuoriso pannaan sopivasti vaalien alla tekemään työ, joka kuuluisi poliitikoille itselleen, ja samalla kalastellaan ääniä monenlaisilla, usein valitettavan katteettomilla ja epärealistisilla lupauksilla. Massaliikehdintään yllyttämisellä pyritään luomaan illuusio vaikutusvallasta, jota kansalaisilla ja nuorisolla ei tosiasiassa ole, vaan vaalien jälkeen lupaukset unohtuvat tai vesittyvät, eikä tälle kukaan mahda mitään. Mutta tästä asiasta saa tietenkin olla mitä mieltä itse kukin tahtoo. 

Kuten jo aiemmin kirjoittelin, mielestäni luonto on täällä Päijät-Hämeessä jonkin verran köyhtynyt. Jotkut yksittäiset lajit tuntuvat vallanneen itselleen elintilaa muiden kustannuksella. Näin tapahtuu tietenkin aina luonnossa, mutta syystä tai toisesta olen kiinnittänyt tilanteeseen aiempaa enemmän huomiota. Saattaa olla, että yhtenä syynä on ollut edellisen kesän piinaava helle, josta luonto ei ole ehkä täysin toipunut, ja jota tilannetta nyt alkanut hellekausi ei ainakaan helpota. Yritän silti luottaa luonnon taipumukseen korjata itseään ja palata tasapainoon. 

Luonnon estetiikka -teos johdatti minutkin pohtimaan omaa suhdettani luontoon. Kuten jo kerroin, yritän olla luottavainen, luotan siihen, että valta turmelee, ääri-ilmiöt kaatuvat omaan mahdottomuuteensa ja paha saa palkkansa. Näin ainakin käy hyvissä tarinoissa. 

Luonnon estetiikalla tarkoitetaan - näin ainakin itse tulkitsin - luontoa paitsi toimintaympäristönä, myös aistihavaintojen lähteenä. Esteettinen kokemus ei tarkoita pelkästään luonnon kauneutta, vaan luonnon kokonaisuutta, joka ei ole kaikilta osiltaan edes miellyttävä ihmisen näkökulmasta. Luontoon kuuluvat olennaisena osana myös epämiellyttävät, rujot ja kammottavatkin asiat ja ilmiöt. 

Tarja Rannisto mainitsee teoksessaan vuoropuhelun luonnon kanssa, luonnon tasavertaisena keskustelukumppanina. Tähän sisältyy sekä fyysinen että henkinen elementti. Paljon luonnossa liikkuvat tunnistavat oman luontosuhteensa ehkä helpommin kuin he, jotka viettävät vähemmän aikaansa luonnon helmassa. Luontosuhdetta voidaan tarkastella neljän näkökulman kautta: avoimuus, pyyteettömyys, rehellisyys ja sensitiivisyys. 

Avoimeen suhtautumiseen sisältyy mm. kyky toiseuden kohtaamiseen, ja avoimuus on oleellinen myös vieraan kulttuurin kohtaamisessa. 

Itse näkisin tämän niin, että kun ihminen menee luonnon helmaan, esimerkiksi suureen metsään, hän todella siirtyy tavallaan toiseen kulttuuriin. Ympäristön kieli ja merkitykset muuttuvat. Ainakin kaupunkilaisen osalta lienee paljolti näin. Toimintaympäristö on hyvin erilainen metsässä kuin suurten katujen viidakossa, mutta kuitenkin tietyt samanlaiset lainalaisuudet pätevät molemmissa. Ihmisen on syytä pitää mielensä alati avoimena, jotta löytäisi nämä yhtäläisyydet, ja samalla tuttuuden ja tunnistettavuuden kahden eri ympäristön välillä. Ennakkoluulottomuus ei ole kaikille synnyinlahja, mutta uskon, että yhtäläisyyksien löytämiseen eri ympäristöjen välillä voi kulkija myös harjaantua, vaikkapa juurikin liikkumalla paljon ja mieluiten erilaisissa ympäristöissä, ja yrittämällä aistia ja kokea luontoa kaikilla aisteillaan. 

Pyyteettömyyden tärkeyttä luontosuhteessa ei voi liikaa korostaa. Tarja Rannisto viittaa viime vuosina yleistyneeseen elämysmatkailuun. Luontomatkailijat odottavat saavansa luonnolta ikään kuin vastineeksi ihanan elämyksen. 

Itse näkisin tämän niin, että vaihdantatalouden kasvattina ihminen odottaa ansaitsevansa palkkion omien ponnistelujensa perusteella. Luonto nähdään mielikuvituksessa palveluna, jonka tuottaa kulkijalle ympäristö, maailma, maailmankaikkeus. Kuitenkin olen sitä mieltä, että jokainen ihminen vastaa itse elämyksestään. Jos kulkija on harjaantunut aistimaan ja kokemaan luonnon ihmeitä, hän ymmärtää, että nämä ilmiöt, jotka tuottavat hänessä tunne- ja aistielämyksen, ovatkin vain osa luonnon tavanomaista toimintaa, luontokappaleiden elämää, jonka tämä kulkija on oppinut etsimään, löytämään ja tunnistamaan. Ne eivät ole luonnon erityisesti tätä kulkijaa varten järjestämiä esityksiä. 

No, taidan taas tapani mukaan yksinkertaistaa ja kärjistää, mutta siitä huolimatta toivon, rakkaat lukijat ja kanssaulkoilijat, että tekin innostuisitte pohtimaan omaa suhdettanne luontoon, ja asemaanne osana luontoa. Ei pelkästään siksi, että se ympäristösyistä on välttämätöntä, vaan myös siksi, että... niin, ehkä tämän lauseen voi jokainen päättää omalla tavallaan. 

Yksi esteettinen luontoelämykseni on ollut tänä kesänä se, kuinka nokiperhoset ovat vallanneet mökkitontin. Olen kaiholla ja surulla pannut merkille, että aiemmin runsaslukuiset sitruunaperhoset ja sinisiivet ovat vähissä, mutta sen sijaan noita tummia ja toisinaan pelottomilta vaikuttavia olentoja liihottelee kaikkialla ikään kuin pieninä koplina. Tosin näiden koplien näennäinen sopu saattaa milloin tahansa päättyä villiin ilmataisteluun, jolloin ne pyörivät kiivaasti toistensa ympäri, ja tilanne päättyy monesti siten, että kaikki pyrähtävät omiin suuntiinsa, eivätkä enää palaa. 

Tosiasiassa ne saattavat vain päätyä sattuman oikusta ja ilmavirtausten takia samalle niitynkaistaleelle, ja heti toisensa havaittuaan käynnistävät mahtavan reviiririidan. Mutta omaa luontokokemustani ja mielikuvitustani ruokkii enemmän lapsellinen käsitykseni jonkinlaisesta yhteistyöstä nokiperhosten kesken. Minusta nokiperhoset ovat paitsi kauniita, myös kiehtovia synkeän olemuksensa takia. Ne ovat perhosmaailman akrobaatteja, vahvoja, notkeita ja nopeita lentäjiä.

En tiedä, miltä nokiperhonen tuoksuu tai maistuu, mutta olen ollut havaitsevinani, että lintujenkin on toisinaan vaikea saada niitä kiinni hyvistä yrityksistään huolimatta. Siitä päättelen nokiperhosen olevan tavoittelemisen arvoinen saalis.

En tiedä, ovatko ne yhtä kestäviä lentäjiä kuin sitruunaperhoset, joiden olen joskus havainnut lentävän mökkirantaamme vastarannalta, usean sadan metrin päästä, uhmaten tuulta ja saalistajia. Ilmataisteluissaan lajitovereiden kesken nokiperhoset suorittavat joka tapauksessa näyttäviä manööverejä. 

Olen yrittänyt kerätä kuvasarjaa nokiperhosista. Niillä on jokaisella yksilöllinen kuviointi siivissään, ja arvatenkin kuviovariaatioita on loputon määrä. En ole saanut kaikkia yhteen kuvaan, enkä aina yhtäkään kaikkiin kuviin, joten nappasin nämä kaikki kuvat yhdestä ja samasta, puuhiinsa hetkeksi uppoutuneesta perhosesta. 

Ehkä ensi kesänä sinisiipi ja sitruunaperhonen tekevät paluun.