Uimakelit tulivat ja menivät. Loma alkaa olla lopuillaan, joten uusia avovesipolskutteluja ei kannata haikailla, muuta kuin pikaisia, viilentäviä pulahduksia löylyjen välillä. Pallonpuoliskomme on kääntynyt kohti talvea ja yhä matalammalta loistava aurinko tuskin merkittävästi lämmittää järvivesiä enää nykyisestä +16 asteesta, kun yötkin pitenevät ja kylmenevät. Minulle tuo lämpötila on liian matala kunnollista uintia varten, enkä omista märkäpukua (ainakaan vielä).

Lenkkeilyyn maan kamaralla on tietenkin ollut mahdollisuuksia. Olenkin ulkoiluttanut kävelysauvoja aina kun ehdin. Metsämaisemaa voisin tuijotella loputtomiin, ja olen myös tuijotellut. Voisin aivan hyvin asua loppuelämäni metsässä, muuttua vähitellen joko eläimeksi tai puuksi.

Mökkielämään liittyy kuitenkin myös erinäisiä velvollisuuksia, kuten puutyöt. Olemmekin elämänkumppanin kanssa täyttäneet halkovajan tyhjiä koloja suorastaan kiitettävän ahkerasti. Olemme karsineet pieniä, pystyynkuolleita ja liian tiheässä kasvaneita runkoja, joilla kuitenkin voi vielä lämmittää tupaa.  Kelpaa saunoa ja kyyhötellä takan ääressä myös ensi kesänä. Isommat kelot ja tunnetut pesimäpuut on jätetty rauhaan, niille on omat käyttäjänsä.

Olin jostain kumman syystä suunnitellut tänä kesänä ja alkusyksystä jopa kerääväni marjoja ja sieniä pakastimeen vastaista tarvetta varten, mutta ainakaan mökkiseudulla ei kumpiakaan ole juuri maastosta löytynyt. Outoa tämä on siksi, että minähän en normaalisti säilö, hilloa enkä pakasta.

Heinäkuun alkupuolella saimme kasaan kantarelleja sen verran, että muutamat soossit saimme pihvin oheen, mutta siihen tyssäsi sienisato.

Kivien ja kantojen päällä ei enää ole edes sinisiä linnunkakkoja merkiksi marjasadon kypsymisestä, varvut heiluvat tuulessa tyhjiksi syötyinä. Rastaat ja muutkin linnut tuntuvat paenneen niemeltämme, mahdollisesti kuivuuden karkottamina. Suuria variksia sentään vielä lentelee raakkumassa korkeimpien kuusien latvuksissa. Eilen näin läheisellä pellolla hanhilauman, jonka keskellä saapasteli kurkipariskunta. Koko pitkäkaulojen jengi nautti makupaloja suoraan pellosta, sulassa sovussa ja harmoniassa. Valitettavasti en saanut tästä hienosta näystä kuvaa liikkuvasta autosta, eikä pysähtyminen ollut mahdollista. 

Mutta kaikella on aikansa, ja tällä viikolla palaamme kotikaupunkiin. Edessä on töiden alku ja sen lisäksi muitakin haasteita. Pääsen mahdollisesti jo elo-syyskuun aikana vatsan alueelle kohdistuvaan leikkaukseen, josta toipumiseen menee aikaa jotakin kahden viikon ja kuukauden väliltä. Suunnitelman mukaan leikkaus suoritetaan laparoskopialla, mutta on olemassa myös riski siitä, että joudutaan tekemään isompi haava. Tällä leikkauksella toivottavasti korjautuvat potemani pitkäaikaiset vatsaongelmat. On niinikään mahdollista, että leikkauksen jälkeen vartalooni tehdään ns. avanne, joka kuitenkin poistettaneen muutaman kuukauden jälkeen. Tämä saattaa rajoittaa elämääni jonkin verran loppuvuoden aikana. Leikkaukseen sisältyy myös laskimotukoksen riski. 

Niinpä tulevaisuus mietityttää hieman. En ehkä ole ollut ihan parhaassa vireessä, mielialani vaihtelevat ja tunnen olevani jatkuvasti väsynyt, pitkästä lomasta huolimatta. Ihmettelen erityisesti tuota primitiivistä haalimisintoani. Puita ja ruokaa täytyy olla varastossa. Suunnittelen myös merkittäviä siivousoperaatioita kotona. Mietin, missä tärkeät asiapaperit mahtavat sijaita. Ehkä alitajuisesti varaudun pahimpaan. Kaikella on aikansa.