Jos joku luulee, että leikkauksen jälkeen jäädään viikkokausiksi potilaana sänkyyn makaamaan ja odottamaan palveluita, on hän väärässä.

Kuten taisin jo aiemmin mainita, potilaat nostetaan, etenkin korkean veritulppariskin ollessa läsnä, jo mahdollisimman pian jaloilleen leikkauksen jälkeen. Itselleni asetettu tavoite oli, että jo leikkauspäivänä noustaan sängyn laidalle istumaan ja seisomaan, ja viimeistään seuraavana päivänä pitäisi pystyä olemaan jollain tavoin aktiivinen noin kuuden tunnin ajan vuorokaudessa. Ensin mainittu ei toteutunut, koska pääsin heräämöstä vasta puolenyön aikaan, mutta jo seuraavana aamuna sain nauttia kauan kaivatun kauravellini istuma-asennossa. Toisena sairaalapäivänä jo taapertelin mielestäni säädetyn määrän.

Tämä kuuden tunnin tavoite ei tietenkään tarkoita mitään kuuden tunnin yhtäjaksoista ultrakisaa, vaan aktiivisuudeksi lasketaan lyhyetkin köpöttelyt sairaalan käytävillä, telkkarin katseleminen istuma-asennossa tai jopa vessassa käynti. Lounaat ja päivälliset kannustetaan nauttimaan ns. päivähuoneessa yhdessä muiden potilaiden kanssa ruokapöydän ääressä istuen. Liikkeellä olemisen kestoa ja tehoa kasvatetaan vähitellen. 

Aktiivisuutta on myös kaikenlainen kevyt kotipuuhailu. Niinpä olen osallistunut lyhyisiin kauppareissuihin ja kokkaillut keittiössä yksinkertaisia aterioita. Olenpa pesaissut muutaman koneellisen pyykkiäkin, vaikka aluksi en kyennyt ripustamaan niitä kuivumaan, vaan jouduin tähän pyytämään perheeltä apua. 

Kuulun näihin korkean veritulppariskin ihmisiin jo tehdyn operaation luonteen takia. Niinpä olen pistellyt vatsanahkaani leikkauspäivästä alkaen päivittäin annoksen hepariinia. Enää on yksi annos jäljellä, ja niinpä voisin todeta, että bikinivartalosta en vähään aikaan edes haaveile. Vatsanahkani on kuin pakanamaan kartta. Viiden leikkaushaavan ja kummallisten, ilmeisesti leikkauksen aikana syntyneiden ruhjeiden lisäksi keskivartaloani koristaa yhdeksän erikokoista mustelmaa, kaikissa mustelman kehitysvaiheen kirjavissa väreissä luumunpunaisesta pinkkiin ja keltaiseen. Joko pistämisen pikavalmennukseni oli riittämätön, tai siten en ymmärtänyt saamiani ohjeita. Tai sitten olen vain mämmikoura. Nähtäväksi jää, josko osaisin kymmenennen pistoksen tehdä enempää tuhoa aiheuttamatta.

No mutta, ruhjeet, mustelmat ja haavat tuppaavat paranemaan, enkä itse asiassa ole käyttänyt bikinejäkään enää toisen lapseni syntymän jälkeen, joten näillä mennään.

Mieluisin osa kuntoutusta ovat olleet päivittäiset kävelylenkit ulkona, milloin raikkaiden syystuulten ja -sateiden, milloin loistavan kauniin auringonpaisteen vallitessa. Kuten, rakkaat lukijat ja kanssaulkoilijat, olette kenties havainneet, olemme tänä vuonna saaneet nauttia poikkeuksellisen pitkäkestoisesta ja kauniisti hehkuvasta ruskasta. Luonnon väri-, tuoksu- ja ääniterapia onkin ollut kaikista parasta kuntoutusta, mitä olla voi. Ei sitä voi edes sanoin kuvata.

 

 

 

 

 

Katsoin jo ennen leikkausta valmiiksi sopivan mittaisen lenkin lähimaastoissa. Tuota lenkkiä taapersin sairaalasta kotiutumiseni jälkeen fiiliksen ja kondiksen mukaan aluksi kerran tai pari päivässä. Sopivan mittainen tarkoittaa nyt noin 600 metrin pätkää, ja sen kiertämiseen meni ensimmäisellä kerralla puolisen tuntia. Toipilasaikana on ollut myös hyvä pysytellä mahdollisimman lähellä vessaa. 

Eräänlainen happotesti esim. työhön paluuta varten oli käynti kauppakeskuksessa eilen sunnuntaina aamupäivällä. Askelia kertyi mukavasti, mutta ihmisvilinässä (vaikka totuuden nimissä kauppakeskuksessa ei sunnuntaina aamupäivällä edes kummoista vilinää ole) huomasin väsyväni todella nopeasti. Hiki kirposi otsalle, käsivarret hakeutuivat vaistomaisesti arpisen ja turvonneen vatsan suojaksi. Olin kuin meduusa siililauman keskellä. Jatkuvasti oli varottava askeliaan, pelättävä kompastumista ja liukastumista, oltava valmiina väistämään kanssakulkijoiden kyynärpäätaklauksia. On selvää, etten ihan vielä ole valmis edes bussi- ja metromatkaan ahdistavassa aamuruuhkassa. Nopeatempoinen työpäivä toisaalta pitkine istumisineen ja toisaalta moninaisine riuhtomisineen, tulipalokiireineen ja monen asian yhtäaikaisine junailuineen tuntuu yhtä pelottavalta. 

Mutta kävelylenkkini pitenevät askel askeleelta, ja lähipuron solina, syystuulen humina  ja rastaiden räksytys eivät toipilasta ahdista, joten taidanpa lähteä saman tien kokemaan lisää sitä ihanuutta. Koskikarojen paluumuuton aika on myös koittamassa.