Vapaapäivän kunniaksi sadepäivänä naputtelen muutaman sanan vuodenvaihteen ja alkuvuoden käänteistä.

Nimittäin joskus ei tiedä, milloin läppärinsä kannen seuraavan kerran avaa, kun sen yhtenä päivänä sulkee. Marraskuussa sattui ja tapahtui yllättäen ja varoittamatta se, mitä harmaassa keski-iässä olevalle ihmiselle kovin usein tapahtuu: oli otettava vastuu vanhemman sukupolven edustajasta. 

Kahden huushollin ylläpitäminen on haasteellista, samoin kuin korkeaan ikään ehtineen ihmisen asioista huolehtiminen. Asianomainen itse on kuntoutunut ilahduttavan hyvin, mikä on tietenkin tärkeintä. Nyt on hänenkin opeteltava arjen pyörittämistä kotihoidon ja omaisten tukemana. 

Työelämän pyörteet eivät nekään ole juuri pienentyneet, eivätkä vähäinen uni ja vapaa-aika tätä juuri helpota. Oma toipuminen on edelleen kesken ja vaatisi edistyäkseen huomattavasti enemmän lepoa ja rentoutumista, säännöllistä ruokailua ja rauhallisia yöunia kuin nyt on tarjolla, mutta minkäs teet. Harmaantuvassa Suomessa yhä useammat joutuvat tähän samaan tilanteeseen, jolloin osat ikään kuin vaihtuvat lasten ja vanhempien välillä. Juuri, kun ne omat lapset ovat vasta itsenäistyneet ja aloittelevat elämäänsä aikuisina ihmisinä. Moni haaveilee siinä kohtaa keski-iän rilluvuosista, menetettyjen takaisin ottamisesta, mikä kuitenkin vaihtuu sairaalahuoneiden hajuun ja taukoamatta jäytävään huoleen tulevasta. Eikä kaikki tämä ole millään tavalla helppoa sille huollettavallekaan. Toisten avun varassa oleminen ja itsenäisen elämän menettäminen.

Jälkimmäisessä moderni teknologia on suureksi avuksi. Turvaranneke valvoo silloinkin, kun muut nukkuvat tai ovat muuten vain poissa. 

Tärkeä henkireikä kaiken hoitamisen ja huolehtimisen keskellä on tietenkin ollut ulkoilu. Olen yrittänyt nipistää aikaa pikku lenkeille aina, kun mahdollista. Hyötyliikunnalla askelia kertyy mukavasti, mutta aina ei siihenkään ole tilaisuutta, kun vuorokauden tunnit käyvät vähiin ja vielä olisi paljon tekemistä. 

Kaikesta huolimatta olen nyt helmikuun alusta lähtien ottanut jonkin verran hölkkäaskeliakin. Parhaimmillaan olen jaksanut lönkytellä pienin kävelytauoin jopa tunnin verran yhteen menoon. Kävelykuntoa on niin paljon, että ulkoiluun käytettävissä oleva aika ei riittäisi, jos aikoisin kävelemällä väsyttää itseni. Niinpä olen kasvattanut tehoa.

Aika kuluu, edistystä tapahtuu monella rintamalla ja kevään valkenevat päivät luovat uutta toivoa. Ehkä uskallan tehdä suunnitelmia, innostua jostakin taas sitten joskus. 

20200215_124917.jpg