Maastojuoksu on muuten oikein kivaa. Jos tämänpäiväinen sitä oikeastaan edes oli - sovitaan että paremman nimityksen puutteessa kutsun näitä maastossa tekemiäni maastoultratreenejä maastojuoksuksi. Menipä monimutkaiseksi.

Ilma oli mitä parhain, viileä ja raikas. Pukeuduin kuitenkin varsin kevyesti, tiesin että hiki tulee. Edellisestä kerrasta oppineena otin mukaan pitkähihaisen paidan. Viimeksi minulle tuli kotimatkan aikana melkoinen vilu.

Valmistin juomaksi puoli litraa laihahkoa Maximia. Puhtia en ole onnistunut löytämään mistään kotiseudun kaupasta. Sokokselle olisi syytä toisin sanoen ehtiä lähiaikoina. Lisäksi otin mukaan puoli litraa vettä. Olin syönyt päivällä kevyen pasta-aterian ja kauraleipää, energiaa tuntui riittävän hyvin. Ennen lähtöä join vielä muutaman desilitran vettä.

Noista tankkaus- ja suorituksen aikaisista juomista tuli sen verran mieleen, että pistin uusiksi nuo MasU:n aikana koetellut liemet. Vaajakoskelle otan evääksi Puhtia (tai Maximia) omana sekoituksenaan, maltojuomaa omanaan, ja lisäksi juon vettä. En enää sekoita urheilujuomaa ja maltoa. Juon näitä kolmea vuorotellen. Uskoisin että kehoni pystyy ottamaan ne sillä tavalla parhaiten vastaan. Niin se vain on, että minulle sopivat parhaiten yksinkertaiset ja laihahkot liuokset: niitä on mukavinta juoda ja ne imeytyvät parhaiten, eivät jää hölskymään mihinkään osaan ruoansulatuskanavaa, johon hölskymiseen taas krooninen suolisto-ongelmani on mitä ilmeisimmin syynä. Rasituksen kasvaessa imeytyminen vaikeutuu entisestään, jolloin liuoksen on syytä olla kevyt. Liian vahva liuos tuottaa kramppeja kun (yli)stressaantunut ruoansulatuskanava yrittää toimittaa raskasta ja väkevää nestettä eteenpäin. Riisin syönti voisi myös olla ratkaisu tähän ongelmaan. Neste imeytyy riisiin, joka taas sitten on armollisempi vatsalleni. MasU:lla en pystynyt syömään riisiä tarpeeksi, aloitin sen kai liian myöhään. Asia on vähintään yhtä monimutkainen kuin nämä kummalliset juoksuharjoitukseni, joten en yritäkään selittää tämän tarkemmin. Aika näyttää onko teoriani oikea. Ja sitten takaisin Paloheinään.

Pysäköin polkupyörän tuttuun paikkaan, virittelin viimeiset viritykset, radiot ja kengännauhat, ja astelin vastustajani juurelle. Olin päättänyt kohdata heti saman tien kaikkein jyrkimmän seinämän. Vähän aikaa mittailin sitä, ravistelin jalkojani ja venyttelin ylävartaloa. Eikä muuta kuin huiputtamaan.

Otin kevyitä juoksuaskelia, arvelin jaksavani kiivetä sillä tavoin noin puoliväliin. Yllätyksekseni jaksoin melkein huipulle asti, missä sitten rehkintä tietenkin kostautui eli tunsin voimakasta huimausta. Vähän aikaa hengittelin ja rauhoittelin sykettä, joka tasaantui pian. Lähdin uudelleen juoksemaan kohti pururadan huipun tuntumaan yltävää kieppiä. Koukkasin kiepin korkeimmalta kohdalta pururadalle ja hölköttelin hyvää vauhtia alas. Käännyin siellä taas maaston puolelle, koukkasin polulle joka johti noin viisitoista metriä suoraan ylöspäin. Juoksin sen ja käännyin taas alas. Jatkoin jonkin matkaa tasaista, sitten käännyin vasemmalle hiekkatielle, jälleen ylämäkeen. Juoksin senkin ja koukkasin hiekkatieltä jäähallin puoleiselle rinteelle, jota pitkin jolkottelin takaisin huippua kiertävälle tielle. Lähtöpisteessäni pysähdyin, jäähdyttelin vähän, join vettä ja kuuntelin sillä hetkellä soivan biisin loppuun. Kun uusi alkoi, lähdin taas kiipeämään. En kuitenkaan enää edes yrittänyt juosta mäkeä ylös.

Tämän lenkin tein yhteensä viisi kertaa. Joka kerralla huipulle kiipeäminen tuntui helpommalta. Vauhtia en hidastanut, tarkistin ajan joka kierroksen jälkeen. Ensimmäinen kierros, jolloin kiipesin juoksuaskelilla, ei ollut yhtään nopeampi kuin muut. On mahdollista, että löysin oikean tekniikan. Otin varsin pientä ja kevyttä askelta, yritin nostaa polvea mahdollisimman vähän. Askelsin musiikin tahdissa, mikä taas helpotti oikean hengitysrytmin löytymistä, ja sopii minulle muuten vain, on viihdyttävämpää tai jotain. Koko keho on mukana puuhassa, ehkä.

Kaiken kaikkiaan jätemäkiretkeen kului aikaa tunti ja vartti. Olisi kyllä ollut kiinnostavaa tietää sykelukemat nousujen jälkeen. Ensi kerralla otan sykemittarin käyttöön ainakin yhden nousun ajaksi.

Sauvoja en ottanutkaan mukaan vaikka alun perin niin suunnittelin. Yksi syy on se, että eilisen sauvakävelylenkin aikana oikea kyynärpääni kipeytyi. Toinen syy on, ettei sauvoja kuitenkaan kisassa voi käyttää (tarkistin), joten ei minun kannata niiden varassa totutella etenemään.

Loppuviikon treenit ovatkin sitten puhtaasti juoksua, pk-sellaista. Torstaina Malmille seuran kanssa ja lauantaina viikon pitkis.