Päätin aamulla juosta töistä kotiin siltä varalta että illan lenkki hyytyisi huonoon säähän. Tänne etelärannikolle oli luvattu illaksi kovaa tuulta ja sadetta, eikä minua tässä palautumisen vaiheessa innostanut ajatus juoksemisesta märissä vaatteissa kylmälle viimalle alttiina. Onhan tunnettu tosiasia, että kaiken maailman pöpöt ja pasiliskot iskevät salamannopeasti kylmän ja rasituksen heikentämään tomumajaan ja asettuvat siihen asumaan pitkäksi aikaa ja estävät kaiken kivan jos ei tomumajan virallinen asukas ymmärrä pitää varaansa.

Starttasin siis työpaikan ovelta neljän ruuhkaan. Tutkailin säätilaa. Tuuli navakasti ja sellaisesta suunnasta, että käännyin Mechelininkadulla Ruoholahden suuntaan. Reitti olisi hiukan pidempi mutta lounaistuulella muuten suotuisampi. Juoksin ja tunnustelin oloani. Jalat tuntuivat oikein hyviltä, joustavilta, mutta hengitys tuntui takkuavan, ja tiettyä tahmeutta esiintyi olotilassa. Jatkoin kuitenkin kohti Kaivopuistoa. Olin varma, että olo helpottaisi pian, kunhan sopiva juoksurytmi löytyisi. Minulla ei ollut musiikkia tukenani, koska olin unohtanut radion aamulla eteisen pöydälle. Niinpä jouduin juoksemaan omaan tahtiini. Temppu tepsi kuitenkin, ja Carusel-kahvilan kohdalla meno tuntui jo ihan mukavalta.

Köpöttelin eteenpäin menevää muttei kovaa vauhtia, sellaista mikä tuntui luontevalle. Yllättävän vähin pysähdyksin selviydyin aina Pohjoisrantaan asti. Siellä alkoikin sitten sataa. Muutama pisara oli taivaalta pudonnut jo alkumatkasta, mutta ajattelin niiden olleen pelkkää hämäystä. Ne olivatkin sen sijaan alkusoitto. Pian nimittäin satoi aivan solkenaan, mutta yksi onni kohtasi kaikessa onnettomuudessa: myötätuuli. Reitinvalintani oli ollut täsmälleen oikea. Jos olisin kääntynyt Mechelininkadulla Töölön suuntaan, olisin joutunut juoksemaan koko matkan vastatuulessa. Mutta edes tämä tosiasia ei estänyt vaatteitani kastumasta.

Sörnäisten rantatieltä juoksin Sompasaareen, ja siellä olin jo kuin uitettu koira. Jalat olivat kastuneet sukkia myöten, ja lippalakin lipan yli ryöppysi rinnuksilleni pieni putous. Tilanne oli oudolla tavalla suorastaan huvittava. Juuri tätähän olin muka yrittänyt kaikin voimin välttää. Juoksu kulki sentään hyvin myötätuulessa. Kumman hilpeällä mielellä juoksin Käpylän halki kotiin. Matkaan kului aikaa tunti ja kolme varttia. Kotiin päästyäni sade lakkasi, tietenkin.

Kotona vaihdoin nopeasti kuivat vaatteet. Olin sopinut aiemmin päivällä juoksutreffit täksi illaksi. Olin reitinvalintani takia hieman myöhässä, mutta onneksi a-mies hoiti ruokapuolen (yllätyin hieman mutten jäänyt turhia päivittelemään vaan jatkoin saman tien matkaa). Kun pääsin ulos ovesta, alkoi uudestaan sataa, tietenkin.

Tärskyt oli tehty puoli seitsemäksi ja etäisyyttä tapaamispaikalle oli kymmenminuuttisen juoksun verran. Toinen tärskyosapuoli olikin jo saapunut ja odotteli minua. Läksimme saman tien liikkeelle. Juoksimme hiljakseen sateessa ja tuulessa rupatellen ja kuulumisia vaihdellen noin tunnin verran pitkin Vantaan rantoja. On sanottava, että mukavampiakin kelejä on nähty, mutta näitä juoksuja on vain aika ajoin tehtävä. Aina ei voi olla loistosää ja silti täytyy pystyä juoksemaan. Erosimme lenkin jälkeen hyvillä mielin ja päätimme, että ensi torstaiksi yritämme järjestää uuden yhteislenkin. Kiitos S lenkkiseurasta! Juoksin loppumatkan reipasta vauhtia, mutta kotiovella olin niin kylmissäni etten tahtonut saada ovea auki.

Niin siinä kävi, että palauttavaksi liikunnaksi suunniteltu lenkki venyi yhteensä lähes kolmituntiseksi. Kylmyys lienee osasyynä siihen, että lenkin jälkeen jalat tuntuivat jäykiltä. Annoin jaloille kylmiä ja lämpimiä suihkuja vuoron perään, ja pukeuduttuani venyttelin varovaisesti. Söin hieman ja venyttelin vielä uudelleen. Tätä kirjoitettaessa jalat tuntuvat siltä että niillä on tehty jotain mutta kipuja ei ole missään. Eiköhän viikonlopun pitkä lenkki näillä eväillä onnistune. Lumikengistä voisi olla silloin apua....