Tänään päänsärky jatkui, joten jouduin taas lykkäämään lenkille lähtöä. Pienen pötköttelyn jälkeen olo koheni sen verran, että vaihdoin lenkkikamppeet ylleni ja lähdin hissukseen köpöttelemään kohti Paloheinää. Olin päivällä mietiskellyt, olisiko pururata jo juoksukunnossa. On vain yksi tapa selvittää asia: mennä paikalle tarkastamaan tilanne.

Menomatkalla oli melkoisen kova vastatuuli. Aluksi luulin, että viikon vauhtilenkit olisivat kuluttaneet voimat loppuun, mutta sitten tajusin, että tuuli oli todella niin navakka että meno tuntui raskaalta. Olin pukeutunut aika kevyesti mutta silti hiki virtasi. Päässä jomotti vielä hiukan kaiken lisäksi.

Ilmeisesti siitepölyt ovat taas tänä keväänä tukkineet nenäni, tai sitten lentomatkan aiheuttama kuivuminen tuntuu yhä. Olen ottanut allergialääkettä joka tapauksessa. Jouduin silti niistämään juostessani pari kertaa aika voimakkaasti. Kun lähestyin Paloheinää, tunsin toisesta sieraimestani valuvan jotain. Pyyhkäisin kädelläni ja vertahan se oli. Oli pysähdyttävä tyrehdyttämään vuotoa. Hihani sotkeentui aika hurjan näköiseksi. Pahimman mentyä ohi jatkoin matkaa kävellen ja painoin samalla napakasti nenäluun kohdalta. Muutaman minuutin kuluttua vuoto lakkasi ja jatkoin juoksua. Käärin hihan pahimmat tahrat piiloon.

Paloheinässä poikkesin suunnilleen urheilumajan kohdalla tieltä pururadalle. Siellä näytti oikein hyvältä. Lunta ja jäätä oli enää vain joissakin notkelmissa ja nekin kohdat pystyi ohittamaan metsän puolelta. Pieni ojanpohjajuoksuhan tekee vain hyvää välillä. Juoksin (käsittääkseni) kolmen kilometrin lenkin, joka päättyy Paloheinän urheilumajan lähistölle. Kylläpä metsässä juokseminen on sitten ihanaa. Ei sitä oikein mikään voita. Tuli mieleen viime syksyn juoksut, kun treenasin Vaajakosken maastoultraa varten. Keväinen metsä tuoksui raikkaalle ja puru oli niin kovin ystävällinen alusta jaloille.  

Kun olin melkein kierroksen lopussa, huomasin jo etäältä, että minua lähestyvällä juoksijalla oli yllään Endurancen verryttelyasun pusero. Terästin katsettani tunnistaakseni hänet, mutta sen verran vieraat olivat nuoren miehen kasvot, etten kehdannut tervehtiä. Jos tunnistamaton seuratoveri satut lukemaan tätä tekstiä, sinulle viimein valkenee, miksi vastaasi hölkännyt naisihminen tuijotti sinua niin pitkään ja kummallisesti.

Hölköttelin sitten samaa rauhallista vauhtia kotiin asti. Aikaa lenkkiin kului puolisentoista tuntia, tarkemmin en osaa sanoa kun unohdin lähtiessä käynnistää kellon. Huomenna on lepopäivä, ja lauantaina ja sunnuntaina sitten ahkeroidaan maratoneilla. Niistä on raporttia luvassa ehkä sunnuntaina jos olo antaa myöten. Odotan elämäni ensimmäistä tuplamaratonia kauhun sekaisin jännityksen tuntein. Luotan tavallaan siihen, että selviän urakasta, mutta minua pelottaa lähinnä kehoni suhtautuminen moiseen rasitukseen; palaudunko riittävän nopeasti Ponnenjärveä varten. Mutta sehän nähdään pian.