Odotin koko päivän innoissani, että ilta tulee ja pääsen lenkille. Viimein työpäivä loppui ja matkasin kaupan kautta kotiin. Lämmitin lapsille kaupan maksalaatikkoa (laisska) ja vaihdoin lenkkivaatteet. Hyppäsin pyörän selkään ja ajoin Paloheinään.

Matkalla mietiskelin nykyhetken kuntoani. En ole tehnyt mitään kevyttä kävelyä kummempaa sitten viime lauantain. Pyöräily sujui hyvin, ainoastaan oikeassa reidessä (kumma kyllä!) tuntui pientä kiristystä. Polvitaive oli aivan rauhallinen. Olin vetänyt neopreenituet polviin kaiken varalta. Fysioterapeutti neuvoi aikoinaan, että rankkojen lenkkien ja treenien jälkeen minun kannattaa niitä käyttää jos tuntuu vähänkin kipuja polvien seutuvilla. Neopreenituet ehkäisevät osaltaan vammoja myös ennalta.

Pysäköin polkupyöräni majan edustalle ja suuntasin kohti metsänreunaa ja paikkaa,  josta tiesin sekä 3- että 5-kilsaisen pururadan alkavan. Säädin radion Grooven taajuudelle (linnunlaulusta sain tarpeekseni viime viikonloppuna ja nyt tahdoin vähän marinoitua hyvässä lenkkimusassa). Olin tehnyt alkuverryttelyitä ja -venyttelyitä jo kotona. Hieman jännitin ensimmäisten juoksuaskelten ottamista. Kiihdytin kävelyvauhtia, ponnistin jalalla, ja kas, olin taas menossa.

Hyvältähän se tuntui. Heti kättelyssä jouduin jyrkänlaiseen ylämäkeen, jonka hölkkäsin hitaasti ylös asti ilman mitään tuntemuksia. Sitä seurasi tietty alamäki, jossa tunsin jälleen kiristystä oikeassa reidessä. Siispä juoksun aikana olisi viisainta säästellä jalkoja alamäissä, ainakin alkuun.

Hölkkäsin ja kuuntelin musiikkia. Ajattelin niitä näitä, tämän elämän ihmeellisyyttä, ja ihmisyyden laajaa kirjoa. Ajattelin myös sitä, miten onnekas olen kun saan täällä metsän keskellä juosta ilman tuskia ja vaivoja. Siitä ilosta taisin pinkaista hieman lisää vauhtia, ja pian huomasin, että olin kiertämässä vitosta kolmosen sijaan. No väliäkö hällä, ajattelin, hyvältä tuntui, joten miksi niuhottaisin parista lisäkilometristä.

Juoksin reitin loppuun asti, kävelin vain jyrkimmät ylämäet, koska yllättäen ne rupesivatkin tuntumaan oikeassa reidessä jalkojen lämmettyä. Alamäet saatoin päästellä varsin reippaasti.  Päästyäni takaisin majan pihalle join hieman vettä ja puin ylleni pitkähihaisen paidan kotimatkaa varten. Sää oli pilvinen ja tyyni, majan lämpömittari näytti viittätoista astetta. Oloni oli kerrassaan loistava, oli ihanaa taas hiukan hikoilla ja tuntea veren kiertävän kehossa, sydämen lyövän lujasti ja tasaisesti. Ilmeisesti vuorokaudenjuoksusta ei tullut mitään pahoja vaurioita. Niinhän nuo sanovat, että vauhti tappaa, ei matka. Pyöräilin takaisin kotiin ja annoin jaloille palkinnoksi jääkylmän suihkun. Ne ovat vaatimattomia kavereita nimittäin.

Viikonloppu menee suurelta osalta perhejuhlien merkeissä. Yritän kuitenkin ehtiä juoksemaan edes hiukan.