Forssaan lähdettiin oikein retkeilymielellä. Autokyydin sijaan nousimme bussiin Kampin terminaalissa ja huristelimme Forssaan oikein tunnelmallisesti. Olin ostanut itselleni ja h:lle liput, koska näytti siltä että autokyytiä ei saada järjestymään. Mutta tietenkin kävi sitten niin, että kun liput olivat lompakossa, kyytitarjouksia tuli runsaasti.

Bussi tuli muuten aivan täyteen, ja matkan aikana kuulimme, että toinenkin bussi oli hälytetty ajoon. Tämä on syytä muistaa ensi kerralla. Paikkaliput kannattaa tosiaan hankkia etukäteen.

Erityisen jännittäväksi tilanteen teki se, että viimeinen paluubussi lähtisi Forssasta klo 21.40. Tämä tarkoitti sitä, että maratonista oli syytä selviytyä reilusti alle viiden tunnin, jos mieli käydä suihkussa ja ehtiä nilkuttamaan kisapaikalta linja-autoasemalle. Maratonin starttilaukaus kajahti nimittäin 16.30. Kyllähän tuo viiden tunnin aika on realistinen kaiketi, mutta matkakumppanini osallistui vasta viikko sitten Perniössä sadan kilometrin kisaan ja oma kuntoni on vatsavaivoineen ollut muuten vain arvoitus. Tosin en epäillyt hetkeäkään että h:n takia myöhästyisimme bussista, vaan minä olisin ilman muuta se "heikko lenkki". Olimme sopineet, että haemme toistemme laukut säilytyksestä valmiiksi jos jommalla kummalla menee kovin tiukoille.

Ennen starttia tapasimme Sepon kotisivujen keskustelupalstan jäseniä sovitussa paikassa. Heitä oli ilmoittautunut runsain määrin tapahtumaan, juoksemaan ja rullaluistelemaan eri matkoja. Jutustelu auttoi lievittämään kisajännitystä, ja oli mukava nähdä tuttuja ihmisiä, enemmän tai vähemmän pitkästä aikaa. Terveiset vain teille jotka ehkä tätäkin luette!

Vetäydyin tapani mukaan lähdössä letkan jälkijoukkoihin. Siellä kohtasin miellyttävän herrasmiehen X, jonka kanssa juoksimme yhdessä Maskun maratonin ensimmäisen kierroksen keväällä. Lähdimme taas yhtä matkaa juoksemaan, koska vauhtimme olisivat suurin piirtein samat. X oli puolestaan osallistunut viikko sitten Tukholman maratonille ja oli juossut siellä helteestä huolimatta hyvän tuloksen. Siispä tänä viikonloppuna oli määrä ottaa rauhallisesti.

Lähtölaukaus kajahti, ja letka nytkähti liikkeelle. Kärki karkasi kuin valon nopeudella kaukaisuuteen. Me tavikset lähdimme juoksemaan maltillisemmin. H:n selkä loittoni hieman edempänä. En ruvennut jahtaamaan. Sää ei ollut kuuma, mutta aika lämmintä oli ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Hassua miten se näin alkukesästä voikin porottaa vielä myöhään iltapäivällä. Minulla ei ollut lippistä mukanani, mutta olin onneksi kietonut liinan päähäni. Aurinkolasit olisivat olleet hyvä lisä, etenkin puolimaratonin kääntöpaikan jälkeen. Menomatkalla aurinko paistoi selän takaa, mutta loppumatkasta viistosti suoraan silmiin.

Juoksu lähti hyvin käyntiin. Viiden kilometrin ja ensimmäisen huoltopisteen jälkeen bongasin tutun miehen tyttärineen reitin varrelta. Hän oli tullut mökkireissullaan kannustamaan tuttuja juoksijoita. Kiitokset vain p:lle kannustuksesta!

Kymmenen kilometrin jälkeen lisäsin hieman vauhtia. X pysyi vaivattomasti mukana. Juoksimme sen kummempia lörpöttelemättä, minulla pauhasi musiikki korvissa, mutta oli silti mukavaa juosta yhtä matkaa.

Matkanteko sujui niin hyvin, että kilometritolpat vaihtuivat ihan huomaamatta. Saaren kansanpuiston mäet hoituivat tuosta vain. En kävellyt yhtään ylämäkeä, vaikka olin alun perin suunnitellut tekeväni niin. Huoltopisteitä oli usein, mikä oli hyvä asia. Join vain vettä, koska tarjolla oli Dexalia ja se ei minun mahalleni sovi. Kannoin mukanani juomavyössä neljää saippuapullollista suolalla terästettyä Puhtia, jota hörpin säännöllisin väliajoin. Olin pukeutunut kisapaikalta ostamiini shortseihin ja lyhyeen toppiin, koska kerrankin tahdoin selviytyä matkasta ilman, että kaikki voimat kuluvat hikoilemiseen. Tämä asu osoittautuikin oikein onnistuneeksi (ei ehkä ulkonäöllisesti, koska sehän tietenkin paljastaa inhanvalkoisen, ja liian suureksi venyneen vatsanahkani, hrrrr....).

Saaren kansanpuiston kohdalla kisan kärki tuli vastaan. Kolme miestä juoksi vaivattoman näköisesti päätähuimaavaa vauhtia. Heidän jälkeensä oli aika pitkä tauko, ennen kuin seuraavat paluumatkalle ehtineet juoksijat saavuttivat jälkijoukkolaiset. Siinä vaiheessa tiellä tuli paikoin jopa ahdasta, kun ilmeisesti tien kaltevuuden takia vastaantulijat vaihtoivat samalle puolelle kuin me hitaammat. Mutta nopeammille tehtiin auliisti tilaa, kuten urheiluhenkeen kuuluu.  

Puolimaratonin kääntöpaikalla olin muistaakseni ajassa 2.16. Tämä lupasi ihan kivaa loppuaikaa, ja etenkin sitä, että oli mahdollisuus ehtiä bussiin. Kiihdytinkin vielä vähäsen vauhtia, kuten myös X. Hölköttelimme menevää vauhtia kohti maalia ja samalla ohittelimme joitakin liian kovaan alkuvauhtiin väsyneitä.

Muistaakseni 28 kilometrin kohdalla X joutui pistäytymään ns. puskareissulle, joten jatkoin matkaani yksin. Arvelin, että hän saisi minut vielä kiinni ennen maalia, mutta emme sitten enää tavanneetkaan. Jolkottelin hyvää vauhtia, eikä matka tuntunut painavan kovasti. Kilometritolpat vaihtuivat tasaista kyytiä, ja vasta noin 35 kilometrin kohdalla huomasin jo vähän odottavani seuraavaa. Onnistuin kuitenkin pitämään vauhdin tasaisena ja kuulin kommenttejakin erään "katsomon" taholta, että askel näytti niin keveältä ja vauhdikkaalta, että olisinko juossut joskus aiemminkin maratoneja. Piristihän moinen kommentti, vaikka mahtoiko tehty havainto nyt pitää aivan paikkaansa...

Forssalaisia oli kokoontunut pihoilleen reitin varrelle seuraamaan kisaa. Heidän kannustuksensa on kyllä kiitettävää plus. Monet jaksavat istua katsomassa kisan loppuun asti, ja myös viimeisimmät ja väsyneimmät juoksijat saavat heidän tukensa, mikä on kerrassaan upeaa. Tällä kertaa en saanut kannustushuutoja omalla nimelläni, koska ilmoittauduin niin myöhään että nimeni ei ehtinyt listaan jota kuulemma jaetaan etukäteen kaupungin asukkaille. Vilkuttelin sen sijaan innokkaasti takaisin kaikille jotka minua huomioivat.

Noin 39 kilometrin kohdalla vasemmalla alavatsalla kouraisi ikävästi. Voi ei, ajattelin, kun näin hyvin on mennyt! Hetken ajan tunsin paniikin nousevan. Sain itsestäni kuitenkin otteen ja jatkoin sitkeästi, hiljensin vähän vauhtia. En enää ottanut juomia, en vyöstä enkä viimeiseltä huoltopisteeltä. Kouraisuja tuli tasaiseen tahtiin, mutta ne eivät vielä olleet niin kovia tai kipeitä että olisin taipunut kävelemään. 41 kilometrin kohdalla alistuin ensimmäisen kerran. Pääsin kuitenkin taas juoksurytmiin kiinni, hetkeksi. Loppumatka sujui enimmäkseen juosten, muutaman kymmenen metrin kävelytauoin. Viimeiset puoli kilometriä juoksin kokonaan. Olin aiemmin suunnitellut jopa loppukiriä, mutta se jäi tekemättä. Saavuin urheilukentän punaiselle radalle ja juoksin viimeiset, siinä vaiheessa jo kovin pitkiltä tuntuneet metrit maaliin.

Loppuaikani oli 4.35, joten hyvinhän  juoksu sujui lopun vaikeuksista huolimatta. H oli tullut maaliin kymmenen minuuttia aiemmin, joten vielä oli aikaa käydä suihkussa ennen paluubussin lähtöä. Pukuhuoneessa ennen suihkua koin vielä viimeisen krampin vatsassani. Se oli nopea ja tuskallinen, ja ryntäsin vessaan. Kipu oli suorastaan oksettava, ja niinpä sitten tyhjensin putkistoni kertalaakista. Ikävää ja kurjaa, mutta kuulunee tähän lajiin, ja minun juoksuharrastukseeni eritoten.

Oloni parani siitä. Otin pikaisen suihkun, pukeuduin salamavauhtia, heitin kamppeet laukkuun ja lähdimme kävelemään kohti linja-autoasemaa. Bussi kurvasi juuri sopivasti asemalle kun lähestyimme laituria.