Uusien asioiden opettelun sarja jatkuu. Tänään kokeilin, miltä tuntuu juosta vähän kovempaa vauhtia. Syksyhän on mennyt lähes kokonaan ilman vauhtiharjoituksia, kun tuo jalka ei kestänyt nylkyttämistä kovempaa menoa. Niinpä arvelin vauhdikkaan juoksun rutiinin päässeen hieman ruostumaan. Yhtä kaikki vetäisin neopreenituen vasemman polven turvaksi ja lähdin kokeilemaan.

Olen saanut pätevältä taholta neuvon aloittaa treenin seuraavaa tavoitetta varten siten, että näin talvella kehitän vauhtia ja vasta keväämmällä lisään määrää.

Lähdin liikkeelle kohti T1:n jaloja kaarteita rauhallisen kevyttä, mutta sujuvaa vauhtia. Pukinmäenkaarelle päästyäni kiihdytin vauhtia ensimmäisen kerran. Juoksin parinsadan metrin verran loppua kohti kiihtyvää askelta ja lopetin kun vielä tuntui hyvältä. Jatkoin normaalivauhtia. Tapaninkyläntiellä tein uuden vedon, suurin piirtein saman mittaisen kuin edellinen, samaan tyyliin. Vanhan Tuusulantien suoralla riuhtaisin vielä kolmannen, ja se jo tuntui jaloissa. Polvi ei reagoinut, mikä on hyvä asia.

Hölköttelin normaalivauhtia melkein kotiin saakka, viimeisen ylämäen ja sen jälkeen sadan metrin verran pingoin taas reippaammin. Kotona tunnustelin oloani ja hyvältä tuntui. Jalat olivat pienen venyttelyn jälkeen aivan vetreät, polvi terveen oloinen edelleen. Tätä lisää maltillisesti joulukuun aikana, ja tammikuussa sitten vähitellen enemmän.