Tänään lenkki oli niin arjen kyllästämä, että ihan nauratti. On tämä "romahdus" maratonin tai muun juoksu-urakan jälkeen aina yhtä vaikuttava kokemus. Edes sillä ei ole väliä, miten itse juoksu sujui. Juoksuseikkailujen sfääreistä, sijaitsivatpa ne miten korkealla tai matalalla tahansa, on ankeata palata tasaiseen arkielämään.
Poika on työelämään tutustumisjaksollaan pestauttanut itsensä töihin minulle. Hyvin hän hoitikin ensimmäisen työpäivänsä toimistoapulaisenani. Voi olla, että hänestä on jopa enemmän apua kuin osasin kuvitella. Työthän eivät ole liian monimutkaisia, mutta tarjoavat hänelle hyvää kokemusta. Epäilemättä paljon myös ihkauusia asioita tulee eteen.
Jälkikasvun läsnäolo tekee työpäivästä silti erilaisen kuin muutoin. Kotiasioista ei pääse irti siinä määrin kuin olisi ehkä tarpeen, ihan jo töihin keskittymisen kannalta. Arjen läsnäolo tuntuu kaksin verroin painavalta ja.... sanoisinko läsnäolevammalta. Suhtaudun kaikesta huolimatta hyvin optimistisesti tulevaan kaksiviikkoiseen, niin hyvältä näytti esikoispojan työskentely tänään.
Koska kotiväki oli varsin hyvin ravitussa tilassa töistä kotiin palattuamme, ilmoitin, että päivällistä on tarjolla vasta klo 19, eli lenkkini jälkeen. Ajattelin, että olisi mukava rentoutua pienellä palauttavalla lenkuralla ennen ruoanlaittopuuhia ynnä muuta arkista iltapuhdetta. Mutta enhän osannutkaan jättää mielestäni nälkäisiä suita, jotka eivät edes siis olleet millään tavalla nälkäisiä. Ajatus oli niin tukahduttavan huvittava, että nauroin ääneen juostessani.
Niinpä ravasin melko vauhdikkaasti rauhalliseksi tarkoitetun lenkkini. Kiersin metsälenkin neljään kertaan ja täydensin treeniä vielä pienellä lihaskunto-osuudella. Aion nyt vuodenvaihdetta kohti vähentää salitreenejä ja lisätä juoksumääriä. Tavoitteena on rypästelyä ja muutama yli sadan kilometrin viikko. Aikataulut selkiintyvät lähiviikkojen aikana omalla painollaan. Tekemistä nimittäin piisaa, ensi viikonloppuna on taas tiedossa kevyttä reissailua eikä yhtään juoksua. Tarkoittaa sitä, että lenkkeilypaineet kohdistuvat arkipäivien iltoihin, jollen sitten saa itsestäni irti työmatkajuoksentelua pimeinä aamuina ruuhkan seassa.... nähtäväksi jää.
Lihaskuntoilua voin harrastaa kotonakin, tosin kotipunttisalista puuttuu se yhdessä tekemisen ilo, jolla olen antanut itseäni hemmotella parin kuluneen kuukauden aikana. Toisaalta yksinäinen puurtaminen valmentaa psyykeä tulevaa karua koitosta varten.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.