Sisäinen valmentajani - tai tietystä näkökulmasta katsoen voinee puhua myös suojelusenkelistä - on siitä kätevä, että se kulkee mukanani kaikkialle. Useimmiten siitä on myös hyötyä eikä pelkästään haittaa. Sen tehtävä ei ole aina helppo eikä yksinkertainen, vaan monesti äärimmäisen epäkiitollinen. Se saa facepalmata facepalmaamasta päästyään mutta vain harvoin se saa suosionosoituksia minulta. Ehkä nyt olisi aika?
Sääennusteita oli monin paikoin seurattu Wihan kilometrejä edeltävällä viikolla, jolloin vallitsi myrskyinen ja kostea sää. Kylmenemistä oli luvassa, ja se taas herätti epäilykset mahdollisesta lumisateesta. Kun lauantaiaamuna pian viiden jälkeen päätin lopettaa vuoteessa heittelehtimisen ja lähteä Tampereelle, tähtikirkkaalla taivaalla kellui täysikuu. Lämpötila oli vajaan asteen plussan puolella, mutta Keski-Suomesta raportoitiin kirpeitä pakkaslukemia.
Junamatka sujui Pendolinon kyydissä ilman ongelmia. Sain Tampereen rautatieasemalta juoksutoverilta (kiitos vielä kerran avusta!) autokyydin Pirkkahallille, joten ilmoittautumisen jälkeen aikaa vaatteiden vaihtoon ja pakollisiin laastarointeihin ja rasvauksiin jäi yllin kyllin. Unohduinkin yhä aamupöpperöisenä näihin puuhiin turhan pitkäksi aikaa ja ehdin viime tipassa lähtöalueelle ennen kello yhdeksän starttia, jossa lähetettiin matkaan muun muassa päivän ensimmäinen maraton sekä satasen juoksijat. Itse osallistuin nonstop- eli hölkkäsarjaan, ja sain myös nauttia sähköisestä ajanotosta sekä kierroslaskennasta koko matkan mitalta, mutta tämä edellytti lähtöportin läpäisyä päivän ensimmäisessä lähdössä.
Päivä valkeni ja osoittautui, että kisayleisö ja osallistujat saisivat nauttia auringonpaisteesta. Maa oli ensilumen peitossa ja harkitsin jo turvautumista aurinkolaseihin, mutta huomasin pärjääväni ilmankin. Aamusta oli myös mukavan tyyntä, mutta vähitellen nousi navakka viima, joka kävi luihin ja ytimiin sitä syvemmälle, mitä pidemmälle matkanteko edistyi. Tein kuitenkin sen klassisen virheen ja pukeuduin alkuun liian tuhdisti ja alkoi pahasti näyttää siltä, että hikoilen voimani takaisin taivaalle jo alkumatkasta. Kävinkin jo toisen kierroksen jälkeen vaihtamassa talvijuoksutakin vähän kevyempään kaulukselliseen puseroon. Windstopper-trikoot olivat aivan paikallaan. Ensimmäiset parikymmentä kilometriä hölköttelin Pegasuksilla, loput Nimbuksilla.
Kunhan näistä sekoiluista oli toivuttu, matka saattoi jatkua omalla painollaan. Olin jo ensimmäisellä kierroksella kiertänyt vakionopeussäätimen n. 7 min/km vauhtiin ja heittänyt nupin pois. Kierrosten välisten huoltotaukojen ja byyrissä vierailujen sekä kaikenlaisten lörpöttelyjen aikana syntyi tietenkin viivettä. Zippihärvelin näyttötaululle ilmestyi aina portista kuljettuani dataa edistymisestäni ja siitä vauhtia oli helppo seurata. Lähtöalueella oli myös suurilla, punaisilla numeroilla varustettu ajanottokello.
Matka eteni vääjäämättä, selkiä valui eteeni jatkuvana virtana oikealta ja vasemmalta. Lumi haihtui jalkojen alta ja liukkaus reitin kaarteissa helpotti. Tunsin olevani kaikista hitain matkaaja, mitä tapahtumassa oli. Ja varmaan olinkin - aluksi. Pikku hiljaa iltapäivän puolella aloin myös saavuttaa joitakin näistä selistä, kun satasen juoksijoiden hiipuminen alkoi. Vaikeusastetta lisäsi myös päivän ainoaksi jäänyt räntämyräkkä, joka paiskasi neulanterävää raetta päin juoksijoiden kasvoja ja niskaa ja valkaisi uudelleen maan, joka taas auringonpaisteen palattua häikäisi silmiä.
Kolmelta tapahtui päivän toinen päästartti ja ehdin juuri ja juuri kipaista portista läpi ja alta pois, kun uudet, tuorejalkaiset juoksijat lähtivät aivan käsittämättömältä tuntuvaa vauhtia matkaan. Mukana oli myös puolimaratoonareita ja heidän menonsa oli suoranaista pikajuoksua. Olin jo ehtinyt tottua kilpakumppaneiden verkkaiseen etenemistahtiin.
Oli myös tullut aika tehdä päätöksiä. Sisäisen valmentajani varaama kahdeksan tunnin suoritusaika oli päättymässä viideltä. Sisäinen valmentajani oli myös asettanut 60 kilometrin vähimmäistavoitteen, mutta itse olin salaa haaveillut 20 kierroksen täyttymisestä. Yksi kierros on 3,33 km:n mittainen. Kun kierroksia oli kertynyt viitisentoista, oli suoritettava tilannearvio.
Vauhti ei tuntunut mitenkään rankalta. Pientä kremppaa sen sijaan oli alkanut ilmaantua: hartiat ja keskiselkä tuntuivat olevan täysin jumissa, eikä mikään verryttely tai venyttely enää auttanut, lonkissa kipunoi, oikean pikkuvarpaan kynsi tuntui pahalta, vatsassa velloi (sen sain rauhoittumaan nappaamalla hyppysellisen merisuolaa), ja mikä ilkeintä: vasen kantapää oli kuin tulessa. Pääsen kolotuksista nappaamalla sopivan annoksen särkylääkettä, totesin. Sisäinen valmentajani tyrmäsi ajatuksen: Kyseessä on kuitenkin "pelkkä" testilenkki eikä niitä vedetä loppuun hampaat irvessä särkylääkkeiden voimalla pikkukrempoista selviämiseksi kun päätavoite on saavutettavissa joka tapauksessa. Harkitsin asiaa: viisi kierrosta on 16,65 kilometriä. Kantapää saattaisi yhtäkkiä räjähtää niiden aikana, varoitteli jo. Siihen kaatuisi moni asia. Saattaisi se räjähtää seuraavan kolmenkin kierroksen aikana, mutta ehkä ei. Niska ja hartiat eivät viimassa ainakaan vertyneet ja edessä olisi piinallinen työviikko. Niinpä jatkoin matkaa vielä 18. kierroksen loppuun asti, jolloin 60 kilometriä täyttyi. Aikaa oli runsaasti, joten en enää piitannut vauhdeista, vaan jäähdyttelin ja rauhoittelin kehoa kävelemällä välillä pätkiä, juttelin kohdalle osuneiden juoksututtujen kanssa ja tankkasin kiireettä huoltopisteellä. Käveleminen ja kevyt tankkailu myös aloittaa palautumisprosessin jaloissa, mikä tuntui tärkeältä etenkin paluumatkaa ajatellen. Loppukiri olisi jättänyt kropan ja erityisesti alaraajat stressitilaan ja kahden tunnin junamatka olisi tuntunut muurahaispesässä istumiselta.
"Maalissa" sain kouraani hienon Wiha-mitalin. Huoltopisteellä oli tarjolla ihanaa, kuumaa ja suolaista kana-nuudelikeittoa, jota hörpin huoltajien kanssa jutellessa kupillisen siltä seisomalta. Vielä pari mukia vettä ja vichyä ja olin valmis siirtymään pukuhuoneen puolelle. Sinne ilmaantui kaksi puolimaratoonaria ja heidän kanssaan jutellessa sain hiet pestyksi pois, kamppeet kasaan ja siviilivaatteet ylle oikein rattoisasti. Heitin reissulaukun selkääni ja lähdin kohti bussipysäkkiä. Siellä olikin jo bussi ja kuljettaja päästi minut heti sisään, mikä oli suuri helpotus. Ei tarvinnut seisoskella kylmässä tuulessa odottelemassa. Palautuminen oli jo siinä vaiheessa, että hytisytti.
Bussin ikkunasta katselin valtavaa, oranssinpunaista kuuta, jonka yläkolmannes oli juuri noussut taivaanrannan takaa. Hitaasti se tuli kokonaan esiin, majesteetillisen lempeänä ja hohtavana. Ajattelin Pirkkahallia yhä kiertäviä ultrajuoksijoita ja tuplamaratoonareita, joista joillakin oli vielä hyvän matkaa taivallusta edessään ja toivoin mielessäni, että hekin huomaisivat kuun ja saisivat siitä voimaa askeliinsa.
Keskustaan päästyäni junan lähtöön oli vielä reilusti yli tunti aikaa. Nälkä kurni vatsassa, joten kun hetken maisemia tutkittuani havaitsin italialaistyyppisen ravintolan kyltin, astuin saman tien sisään. Asiakkaita oli melko paljon, mutta löysin mukavan pöydän ja tarjoilija saapui. Kerroin hänelle, että olin aikeissa nousta junaan tunnin kuluttua, onnistuisiko ateriointi siinä ajassa. Ensimmäinen tilaukseni ei hänen mukaansa ehkä onnistuisi, mutta pizzan saisi nopeasti. Hieman ihmettelin, että miten broilerfileen valmistus voi kestää niin kauan, mutta halusin olla yhteistyökykyinen ja tilasin kinkku-herkkusienipizzan, joka tulikin pöytään hetkessä. Sain samalla kätevästi myös laskun. Tarjoilijaneitokainen lupasi, että jos en jaksaisi syödä pizzaa kerralla, saisin loput mukaani. Kiitin tarjouksesta ja vakuutin, että pizza katoaisi lautaseltani todella tehokkaasti. Mainitsin olleeni päivällä pitkään ulkona. Naapuripöydän naisseurue kiinnostui tästä ja kerroin Wihan kilometrit -tapahtumasta. Seurue kuunteli kiinnostuneena ja ihmeissään. Tarjoilijaneitokainen tuli lopulta huolestuneen oloisena luokseni ja totesi naurahtaen, että pizza on tuhottu, mutta entä junan lähtö. Totesin, että ei tässä niin kiirettä, rautatieasema on ihan lähellä. Hän katsoi minua epäillen, jolloin totesin, että niin, aikaa on vielä puolisen tuntia. Kävi ilmi, että hän oli jostain syystä käsittänyt junani lähtevän jo parinkymmenen minuutin kuluttua. Kiitin häntä nopeasta ja ystävällisestä huolenpidosta joka tapauksessa. Tällaisesta palvelusta jää aina hyvä mieli.
Poistuin saman tien ja rautatieasemalla ehdin vielä nauttia kupillisen kahvia ennen junan lähtöä. Paluumatka hoitui Intercity-junalla, joka pysähteli useammin kuin Pendolino. Juna oli peräti etuajassa (!) mutta tasasi aikataulupoikkeamaa viivähtämällä joillakin asemilla hieman pidempään. Tuntui vaikealta istua paikoillaan pysähtyneessä junassa, ilmastointikaan ei ollut pysähdysten aikana päällä. Bistrokärryn kuulutettiin kiertelevän junassa, ja se aloittaisi myynnin täsmälleen toisesta päästä kuin missä itse olin - tietenkin. Lähdin sen luokse ostoksille ennen kuin seinät kaatuisivat päälleni. Ostin vichypullon ja herkullisen, jääkylmän oluen, jonka ehdin sopivasti siemailla ennen kuin juna saapui Helsinkiin. Perhe oli asemalla vastassa.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.