Mökkimaisemissa on mahdollista tehdä vuoden parhaat lenkit. Tosiasia kuitenkin on, että tarvottuani näillä kulmilla jo yli kymmenen kesän ajan, ovat maisemat paikoitellen käyneet jo varsin tutuiksi. Tietenkin on paikkoja, joiden alati muuttuvia piirteitä on ilo loman aikana seurata ja niistä onkin muodostunut eräänlaisia mökkiprotokollaan kuuluvia kohteita, jotka on joka kesä käytävä tarkistamassa.
Määrättömästi näitä kohteita ei kuitenkaan ole, joten vaihtelua on mahdollista luoda vain kulkemalla kohteisiin eri reittejä pitkin. Uusien reittien etsintä summamutikassa on puolestaan melko vaativaa, kun etäisyydet ovat suuret. Tähän nähden olen mielestäni silti onnistunut löytämään toistaiseksi tyydyttävän määrän vaihtoehtoja.
Kuitenkin päätin tässä päivänä muutamana marssia kauppaan ja ostaa kartan. Kuten tarkkaavaiset lukijat ja kanssajuoksijat ovat jo saattaneet havaita, minulla ei ole käytössäni satelliittipaikannusta käyttäviä nykyajan hömpötyksiä, vaan olen tähän mennessä määrittänyt sijaintini ns. vanhan koulun keinoin, eli esimerkiksi ns. rukkassuunnalla, luonnonilmiöiden avulla tai "sumean logiikan", naisenvaiston ja/tai inhimillisten aistien ohjaamana. On myönnettävä, että nämä keinot ovat toisinaan - onneksi hyvin harvoin - johtaneet totaaliseen eksymiseen.
Vanhan koulun kasvattina kuitenkin osaan lukea karttaa. Paikallisesta kirjakaupasta ostamaani 1:25000 -mittakaavaan laadittua peruskarttaa tutkimalla olenkin jo löytänyt monta uutta ja mielenkiintoisen näköistä väylää. Niitä tutkiessa kuluu mukavasti tämä loma ja arvatenkin myös pari seuraavaa. Viidentoista euron sijoitus osoittautuu mitä suurimmalla todennäköisyydellä huomattavan kannattavaksi. Tällä hetkellä suunnitteilla on erään läheisen järven kiertäminen, joka olisi noin 25 - 30 kilometrin reissu.
Joskus ei kuitenkaan tarvitse mennä kauaksi löytääkseen luonnosta draamaa ja koskettavia näkyjä.
Eräänä aamuna avasin mökin oven ja huomasin kuistilla keittiön ikkunan edustalla kuolleen linnun. Se makasi selällään ja parinkymmenen sentin päässä oli pieni verilätäkkö - tai voiko sitä pientä tahraa nyt edes lätäköksi kutsua. Päällisin puolin lintu näytti kuitenkin vahingoittumattomalta.
Lintunen lienee kuulunut mökkitontilla elelevään rastasyhdyskuntaan. Noin 15 - 20 räkättirastasta pomppii pihamaalla ja pihalle johtavalla mökkitiellä etsien syötävää. Ne ovat varmaan kaikki kuoriutuneet täällä ja pitävät mainiolla tavalla yhtä naapureidensa mustarastaiden kanssa, torjuvat porukalla harakoiden hyökkäyksiä ynnä muuta. Joskus tuntuu, että ne vain tykkäävät meluta ja temmeltää yhdessä. Suurta hupia niille näyttää tuottavan perheemme lemmikkiundulaattien härnääminen. Undulaattimme viettävät päivät häkissään ulkona kuistilla. Rohkeimmat ja uteliaimmat rastaat uskaltautuvat varsin lähelle niitä ja tuijottavat epäuskoisen oloisina eksoottisia ulkomaaneläviä, keikareita, jotka sirkuttavat ja höpöttävät omituista lintumaailman kieltä ja käyttävät suuren osan päivästään korean, sinisen höyhenpukunsa järjestelyyn. Kotimaassaan Australiassa undulaatit ovat puolestaan yhtä tavallisia kuin rastaat ovat täällä.
Otin hanskat käteen ja poimin lintuvainajan kuistilta. Se oli terveen näköinen ja vahvan tuntuinen lintu. Höyhenpuku oli tiivis ja sileä ja jalat ehjät. Tähysin ympärilleni, mutta muita rastaita ei sillä hetkellä näkynyt. On vaikeata sanoa, mitä oli tapahtunut. Nopea "rikospaikkatutkinta" ei tuottanut sen kummempaa tulosta kuin oletuksen, että sen oli täytynyt lentää ikkunaa päin, vaikka ikkunassa ei jälkiä näkynytkään. Toisaalta onhan se saattanut kokea luonnollisen kuolemankin. Taivaan lintujen kohtalo ei aina ole ihmisen käsissä.
Kannoin linnun pihamaan laidan tuolle puolen ja laskin sen pienen pihlajan juurelle, kauniiden niittykukkien ja heinikon keskelle. Siellä se saa omaan tahtiinsa palata luonnon kiertokulkuun.
Palasin mökkiin ja rupesin hiljakseen keittelemään aamukahvia. Veden kiehumista odotellessa katselin ikkunasta ulos ja huomasin, että rastaat olivat suurella joukolla palanneet pihalle. Ne hyppelehtivät edes takaisin ja noukkivat tavanmukaisesti, mutta hajamielisen oloisesti maasta pieniä suupaloja. Tunnelma oli minusta epätavallisella tavalla kiihtynyt, vaikka linnut olivat aivan hiljaa.
Yksi rastaista lähestyi kuistia ja keittiön ikkunan edustaa. Se katseli päätään kallistellen kohtaa, josta olin hetkeä aiemmin nostanut sen kuolleen lajitoverin. Ihan kuistille asti se ei uskaltanut, mutta pompahteli heinikossa alle metrin päässä. Samaan aikaan muut linnut alkoivat kerääntyä lähelle pihlajaa, jonka juurella lintupoloinen lepäsi. Ne oleilivat pihlajan ympärillä, astelivat heinikossa edes takaisin. En tarkkaan nähnyt, mitä ne tekivät, jos nyt mitään erityistä edes tekivät, enkä uskaltanut avata mökin ovea nähdäkseni paremmin, koska en halunnut pelästyttää niitä. Minusta kuitenkin näytti, että ne surivat.
Tiedän, romanttista ja hupsua ajatella näin, mutta siltä tilanne kuitenkin vaikutti, että jollain tavalla rastaat ymmärsivät yhden poistuneen joukostaan. Noin vartin kuluttua havaitsin rastaiden lähteneen. "Tilaisuus" taisi olla ohi. Otin kauhallisen vettä, menin kuistille ja huuhtelin veritahrat pois. Ehkä kuistin lähelle uskaltautunut lintu oli aistinut veren. Nyt oli kuitenkin tullut aika siivota tragedian jäljet.
Myöhemmin iltapäivällä rastaat palasivat ja olivat ennallaan, räksättivät, säntäilivät ja ahmivat hyönteisiä. Joitakin tummansinisiä kakkojakin on jo ilmestynyt puuvajalle johtavan polun kiville. Elämä jatkuu.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.