Norjaan lähtöön on enää kolme päivää.

Kisajärjestäjiltä on tullut monenlaista viestiä näin etukäteen. On tiedotettu yksityiskohdista liittyen muonitukseen, huoltoon ja rataan, peräti kuvien kera. Pysäköintiohjeita ja majoitusneuvoja on myös tullut, ja viimeisimpänä kysyttiin jopa, onko olemassa jotain tiettyä musiikkia, mitä haluttaisiin soitettavan kisan aikana. Norjalaiset osaavat totisesti saada kisailijat tuntemaan itsensä tervetulleiksi! Esitin siksi siekailematta pyynnön Maamme-laulun soittamisesta kisan aikana, mikäli tuota kappaletta on enää tällä varoitusajalla mahdollista löytää. Uhalla, että joutuvat muutoin kuuntelemaan meidän lauluamme! Juostaanhan kisa Suomen itsenäisyyspäivänä. Lisäksi on organisoitava jostain Suomen liput huoltopistettä juhlistamaan. Kynttilöiden polttaminen ei liene sallittua, mutta yritämme luoda sitäkin enemmän säihkettä silmiimme sitten.

Pakkauspuuhissa en ole vielä päässyt edes alkuun, mutta suunnitelmia on monenlaisia. Accuweather lupailee lauantaista sunnuntaiaamuun lumisadetta ja pikkupakkasta, paitsi että sunnuntain aamupuolella pitäisi seljetä. En tiedä miten luotettava tuo ennustus on, mutta joka tapauksessa pakkaan talvivarusteet mukaan. Ostin uudet talvitrikootkin ihan kisaa varten.

Kaappimaratoonari hiljenee nyt kisavarustelupuuhiinsa. Myös epävarmuutta tuottava lonkka/reisi saa tuta tehohoitokuurinsa viimeiset toimenpiteet lähipäivinä.

Toivotan kaikille lukijoille sekä kanssajuoksijoille oikein hienoja itsenäisyyspäiväpyhiä! Ja tsemppiä kisaan teille, jotka Bislettissä kerallani ahkeroitte!

Kisaraporttia seuraa aikanaan.

Bislettin 24 h -kisa käynnistyy siis Suomen itsenäisyyspäivänä klo 12.00 Norjan aikaa. Siihen mennessä pitäisi järjestelyjen olla valmiit.

Treenit ovat sujuneet juoksuttomasti, mutta olen ahkeroinut lähes päivittäin muulla tavoin tunnin parin verran. Lonkka on tervehtymässä. Kipuilua on enää aamuisin, jolloin koko raaja tuntuu jotenkin kohmettuneelta. Olen omatoimisesti fysioterapioinut jalkaa kaikilla tuntemillani tavoilla, ja uskallan arvella, että hoidosta on ollut apua. Juoksuaskelet säästän kuitenkin kisaan.

Huomenna olisi Hassemaratooni, mutta en aio ilmaantua paikalle.  Keskityn huoltamaan jalan niin priimakuntoon kuin mahdollista sekä nukkumaan niin paljon kuin ehdin/kykenen. Tulostavoitteen olen itselleni asettanut, mutta kuten niin moneen kertaan on todettu, tavoitteet pilaantuvat jos ne lausuu julki. Tällä(kin) kertaa enteet ovat niin huonot, että olen kostoksi asettanut vain yhden tavoitteen tavanomaisen kahden sijasta.

Varustelusta sen verran, että kisaolosuhteet ovat kohtalaisen vaativat, joten vaatetuspuoli on ajateltava tarkkaan. Kyseessä on hallikisa, radalla on pituutta reilut 500 metriä, josta puolet on ikään kuin ulkoilmassa. Sadetta tai lunta eivät juoksijat toki saa niskaansa, mutta jos ulkona on pakkasta, lämpötila laskee kyseisellä rataosuudella lähes samoihin lukemiin, kuten paikalla aiemmin kisailleet ovat osanneet kertoa. Kenkiä lähtee mukaan kolme paria: kahdet Nimbukset sekä Karhut. Sandaalit otan siltä varalta, että varpaat eivät mahdu kisan jälkeen kenkiin.

Eväitä en ota mukaan, sen päätin. Tyydyn järjestäjän tarjoiluihin. Hankin kisakaupungista jotain pientä namia ja purtavaa omaan makuun, lähinnä virkistykseksi.

Vielä harkitsen makuupussin mukaan ottamista. Vaikka en ole lähdössä keskeyttämään, jalan kestävyys on sen verran epävarma, että tiettyjen tosiasioiden edessä saatan joutua taipumaan. Ja jos kisaa on siinä vaiheessa jäljellä vielä tuntikausia, pienet nokoset voisivat olla tervetulleet. Paikalle on järjestetty telttasänkyjä lepäilijöitä varten.

Hienoa on lähteä reissuun jo tutuksi tulleiden reissumiesten ja -naisten kanssa, ja tietenkin odotan innolla itse kisaa. Osallistujalistassa on kiehtovia nimiä, mainittakoon mm. Asprinahal Aalto, joiden suorituksia on varmasti jännittävää seurata lähietäisyydeltä.

Kisajärjestäjältä on tullut useita informatiivisia sähköpostiviestejä, josta viimeisimmässä oli liitteenä kätevältä näyttävä vauhtitaulukko. Omaan tavoitteeseeni pääsen hyvin kevyellä vauhdilla, jos vain jaksan pysytellä liikkeellä koko ajan.

Viikonloppu meni kotoisissa merkeissä hyötyliikunnan parissa (eli siivousta, siivousta ja siivousta). Enpä juuri ehtinyt stressaamaan V-päivää. Sunnuntai-iltana taas ikään kuin heräsin ja tunsin suurta tarvetta tehdä jotakin. Niinpä hieman huitelin lämmittelyksi käsilläni ja jaloillani, ajelin pitkän tovin kuntopyörällä, pinnistelin jumppapallolla vatsoja, selkää sekä punnerruksia ja lopuksi vielä tein kyykkyjä.

V-päivä koitti tunnetusti hyvin lumisena. Enteitäkin oli järjestynyt: a-mies oli saanut jostain tuntemattomasta syystä kimmokkeen pestä hapkido-pukuni muun pyykin mukana. Hänellä on muinaista kokemusta karatepuvun pesemisestä, jonka materiaali on niinikään tavallisimmin 100-prosenttista puuvillaa, joten pesuohjeen lukeminen ei ilmeisesti hänellä edes käynyt mielessä. Niinpä puhtaan valkoinen, tummanruskein reunuksin somistettu pukuni päätyi 60 asteen pesuohjelmaan ja tulos oli vähintäänkin läikikäs.

Mutta ei se mitään. Läikäthän tuottavat onnea. Sitä paitsi pukua ei enää tarvitse jännittää, vaikka siihen joku tahra treeneissä ilmaantuisi.

Saavuin salille hyvissä ajoin. Etukäteistieto oli, että koe käynnistyisi heti ja lämmittelyt olisi hoidettava omin päin. Venyttelin ja verryttelin koipiani ja selkääni muiden peruskurssilaisten joukossa samalla kun seurasimme ylempien vyöasteiden ryhmän treenejä.

Viimein kajahti käsky asettua muotoon. Koetta oli suorittamassa myös toiselta salilta ryhmä peruskurssilaisia. Olimme aika komea näky, kun suurimmalla osalla oli valkoiset asut jo yllään.

Kokeen piti (mikä suurella kiitollisuudella mainittakoon) eräs salimme omista opettajista. Suuri määrä turhaa jännitystä katosi samoin tein. Yhtään vähemmällä en ajatellut meidän kokelaiden pääsevän, mutta silti tuntui turvalliselta, että ensimmäisiä haparoivia yrityksiämme näyttää oikeilta kamppailulajin harrastajilta oli havainnoimassa edes jokseenkin tuttu silmäpari.

Käytiin läpi lyönnit ja potkut. Ne tuntuivat olevan kaikilla aika hyvin hallinnassa. Minä olin joutunut peräti eturiviin peilin eteen, ja tuntui aluksi kiusalliselta nähdä olemuksensa koko ajan. Sitten otettiin parit ja ruvettiin tekemään potkuja kohteeseen. Aika kivat läpsäykset sain minäkin aikaan potkuista 5 ja 6. Kiertopotkut jäivät hiukkasen vaimeiksi, mutta niitä emme ole harjoitelleet kohteeseen kovin monta kertaa.

Seuraavaksi oli ip-tekniikoiden vuoro. Ne näytettiin kertaalleen ja sitten oli vain osattava. Opettaja kierteli kokelaiden joukossa ja tarkkaili tilanteita, antoi neuvojakin. Tässä vaiheessa pienet mokailut eivät ole vielä kovin vakavia. Ihan kivasti mielestäni muistin tekniikat. Opettajalla ei ollut huomauttamista kuin kerran.

Viimeiseksi otettiin kaksi 3 minuutin mattopainierää kahden eri vastustajan kanssa. Ensimmäiseksi sain parikseni tutun oman ryhmän neitokaisen. Vääntömme saattoi jopa näyttää painilta. Toinen vastustajani oli tavattoman leveäselkäinen järkäle, jolle pärjäsin aina aloituksen jälkeen max 30 sekuntia, jonka jälkeen ottelun kulku kääntyi vääjäämättä tappiokseni. Mitäs siitä, tekeminen oli tärkeintä, ja tavoitteena oli yrittää löytää hyviä kamppailuasemia enemmänkin kuin voittaa ketään. Toinen vastustajani ei tainnut hänkään kokea voittamisen riemua, niin helppoa minut oli päihittää. Mutta treeniä myös tässä taidossa on tulossa lisää jossain vaiheessa.

Painin jälkeen hiljennyimme pitkään päätösmietiskelyyn, jonka jälkeen opettaja kertoi hyvät uutiset: olimme kaikki päässeet kokeesta läpi. Olimme osoittaneet hallitsevamme salikäyttäytymisen ja tehneet harjoitukset keltaisen vyöasteen edellyttämällä innolla ja yrityksellä. Vöiden jako oli koruton mutta lämminhenkinen seremonia. Sävyltään vyö on mielestäni enemmänkin oranssi kuin keltainen, mutta ehkä hämäännyksiä ei synny, kun lajissa ei oranssia vyöastetta ole lainkaan.

Tämän jälkeen treeni jatkuu jouluun asti normaaleina aikoina samalla ryhmällä. Vuodenvaihteen jälkeen siirrymme toiseen ryhmään, kun uusi peruskurssi aloittaa harjoittelun.

Esikoispoika suoriutui keltaisen vyön kokeestaan vaikeuksitta ja upealla asenteella. Oli hienoa seurata nuorten (ja aika pikkuistenkin kavereiden) enemmän tai vähemmän täsmällistä mutta sitäkin antaumuksellisempaa harjoittelua. Tärkeäksi asiaksi oli jo etukäteen mainittu, että yrittämisen halu ja kiinnostus lajia kohtaan sekä hyvä salikäytös ovat yksittäisten taekwondo-tekniikoiden täydellistä hallitsemista olennaisempia vielä tässä vaiheessa. Viesti oli mennyt sataprosenttisesti perille ja kaikki saivat vyönsä. Onnittelut koko ryhmälle!

Ilta vierähti mäkkäriaterian parissa uutta vyötä juhlistaessa sekä kauppareissuilla. Myöhemmin kotona innostuin vielä kuntopyöräilemään vajaan tunnin verran. Sen jälkeen otin jumppapallon esiin ja kuntoilin sen avulla vatsoja, selkää ja punnerruksia erilaisina versioina: hitaammalla ja nopeammalla tempolla, isommalla ja pienemmällä liikkeellä, tai kaksiosaisena liikkeenä. Treeni tuntui hyvältä kaikissa pitkissä lihaksissa.  Pinnistelin vielä lisäksi muutamia hoovereita täydennykseksi. Lopuksi tein pitkät venytykset, à 3 min. Lonkka tuntui niiden jälkeen tosi hyvältä. Hyvät puolitoista tuntia siinä vierähti.

Lonkka tuntuu edistyneen nopeasti parin viime päivän aikana, kun en ole juossut yhtään. Niinpä näyttää siltä, että otan pienen riskin ja lepuutan sitä aina Bislettiin saakka. Aikaa kisaan on vielä reilut kaksi viikkoa, joten nyt olisi jo muutenkin aika keventää treeniä huomattavasti. Kevennysvaihe on minulla täten venähtänyt pitkäksi, mutta jos treenikilsojen uhrauksesta on palkintona se, että saan kiertää kivuttomasti kehää Bislettissä, on uhraus kai sitten tehtävä. 

Sää oli eilen illalla viileänlainen, mutta siitä huolimatta päätin juosta salille. Pukeuduin lämpimästi siltä varalta, että matka menisi kävelyksi. Niinhän siinä tietenkin kävi. Lonkassa kirveli sen verran kipurajan yläpuolella, että lopetin hölkkäämisen jo puolimatkassa. Olin paketoinut reiden ja lantion tiiviisti, mutta ei siitä ollut juurikaan apua juoksussa. Salitreenissä sen sijaan oli.

Ihan aluksi käytiin läpi hengitysharjoituksen tekniikkaa ja filosofiaa vielä tarkemmin. Lämmittelynä oli karhunkävelyä ja kaatumisharjoituksia. Ylösnousut eivät olisi onnistuneet ilman tukisiteitä. Erityisen onnistunut viritys oli tiukasti mahaa ja peppua tukeva sukkahousujen housuosa. Se piti siteen visusti paikoillaan ja osaltaan tuki lonkan ja ristiselän seutuja, joita on vaikea saada millään siteillä hallintaan. Hieman jouduin lintsaamaan muutamassa kohdassa, mutta opettaja suhtautui onneksi ymmärtäväisesti.

Lisäksi treenasimme kaikkia kymmentä tähän asti opeteltua ip-tekniikkaa. Haastava oli harjoitus, jossa ne oli parin kanssa tehtävä kaikki peräkkäin yhdeltä puolelta. Järjestys oli vapaa, kuulemma jokaiselle harrastajalle kehittyy omat "muistisäännöt". Tulevassa vyökokeessa ei edellytetä vielä kaikkien tekniikoiden ulkoa osaamista, mutta myöhemmin kyllä. Tekniikoita tulee koko ajan lisää,  joten jo tässä vaiheessa on paras totutella muistamaan edes nämä helpoimmat. Kohtalaisen hyvin muistin peräti seitsemän tekniikkaa, ja loput kolme palasivat mieleen, kun nuorempi ja teräväpäisempi parini ystävällisesti auttoi minua pienin vihjaisuin.

Lopuksi harjoittelimme tekniikoita in action, eli viidestä läsnä olleesta oppilaasta yksi vuorollaan joutui muiden höykytettäväksi ja puolustautumaan tekniikkojen avulla. Kiirettä piti, mutta taisin onnistua jonkun tekniikan tekemään edes jokseenkin oikein. Treenin jälkeen rauhoitettiin mielet pitkän meditaation avulla.

Kotimatka taittui bussin kyydissä.