keskiviikko, 2. maaliskuu 2022

Ei se aina lähde sillä, millä on hankittu.

Tervehdys saikuttajalta, niin että päivää vaan.

Viikon päästä pitäisi palata töihin, mutta uupumus ei vain hellitä. Olo on lyijynraskas niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Lääkkeitä menee ja tutkimuksia tehdään, mutta ei niistä tunnu olevan juuri apua. Löydökset ovat ns. normaalia kulumista, jotka sinällään vaativat hoitoa, mutta eivät selitä, miksi kivireki on niin painava. Hirvittää ajatella, minkälaisia kustannuksia kaikki toimenpiteet ja konsultaatiot aiheuttavat yhteiskunnalle ja työnantajalle. Ei ainakaan vähennä tätä yleisenä taakkana olemisen tunnetta.

Olen miettinyt, onko mahdollista yrittää parantua ja palautua liian voimallisesti. Olenko voinut mokata kaiken yrittämällä olla ”normaali” ja ”terve” kerta kaikkiaan liian kovaa?

Luin internetin ihmemaailmasta työntekijästä, joka oli määrätty sairauslomalle mm. uupumuksen takia. Kyseinen henkilö laati ensi töikseen itselleen sairausloman ajalle päivittäisen, yksityiskohtaisen aktiviteettiohjelman, jolla pyrki nopeuttamaan ja tehostamaan toipumistaan. Ei varmaan tarvitse kertoa enempää, vaan selvää on, ettei ainakaan ensimmäinen yritys tahtonut onnistua. Ihmiskeho ja -mieli eivät suostu aikatauluttamaan korjaavia toimintojaan sen tyypin mielen mukaan, joka asustaa kyseisessä tomumajassa, vaan kaikkihan etenee omalla painollaan. Minulla on meneillään nyt toinen yritys, eikä puupää näytä vieläkään oppineen läksyään.

Ei se aina lähde sillä, millä on hankittu.

Uupumisessa ja masennuksessa on omalta osaltani ollut vaikeinta hallinnan puuttumisen tunne. En ole aiemmin nähnyt olevani mikään kontrollifriikki, ainakaan muihin ihmisiin nähden, mutta ilmeisesti itseeni nähden olen olllut. Minulla on taipumusta soimata ja rangaista itseäni, jos en täytä itselleni asettamiani vaatimuksia. Kun näin on käynyt toistuvasti ja säännöllisesti, olen uupunut. Lisäksi on käynyt ilmeiseksi, että syystä tai toisesta haluan olla jatkuvasti ajan tasalla kaikesta, mitä ympärilläni tapahtuu, jotta voin tuntea oloni turvalliseksi. Valvontakeskukseni on toiminnassa 24/7/365. Ei kukaan jaksa sellaista ikuisesti, niin vaikeata kuin se onkin ollut myöntää. Toisaalta voisin olla heti uudella tavalla armollinen ja todeta, että vastahan olen tiedostanut nämä piirteet. Toimintatapojen ja asenteiden muuttaminen ei käy hetkessä.

Mutta kehitystyö jatkuu. Se on loppuelämän pituinen prosessi se.

Olen jostain syystä aina ollut kiinnostunut selviytymistarinoista, mieluiten tositarinoista. Minua kiehtoo ihmiselle luontainen luovuus, jolla ratkaistaan ongelmia ja konflikteja ihmisen ja hänen ympäristönsä välillä tai ihmisten kesken. On lohdullista tietää, että on mahdollista selviytyä esimerkiksi väkivallasta ja turvattomuudesta.

Ukrainan kriisi on pelottava inhimillinen kärsimysnäytelmä, mutta sodan keskellä asuvien ukrainalaisten ja heidän johtajiensa rohkeus ja sinnikkyys ovat omalla tavallaan myös inspiroivia asioita. Samoin muun maailman välitön ja peloton reagointi tilanteeseen, erityisesti niiden venäläisten, jotka ovat suhtautuneet kriittisesti sodan aloittamiseen ja uskaltaneet myös näyttää tämän protesteillaan, uhmaten supervallan äkkipikaista ja arvaamatonta johtajaa. Uskallan ennustaa, että Ukrainan sodasta tulee yksi vuosisadan suurista selviytymistarinoista. Ainakin toivon niin.

Maailman tilannetta voi peilata myös omaan elämäänsä. Uskallan sanoa, että olen selviytynyt elämäni aikana monesta liemestä ja tulisilla hiilillä kävelystä, vaikka välillä on nahka saattanut kärytä. Arvet käryistä ovat olemassa, vaikka eivät olisi näkyvissä. Ne muistuttavat tietenkin tappioista, mutta myös siitä, että ilman taistelua ei ole luovutettu. Tavallaan näistä arvista voisi olla jopa pikkuisen ylpeä.

Pahimpia ovat joko pitkään avoimina olleet tai huonosti arpeutuneet haavat. Ne ovat kipeitä ja vuotavia, eikä niitä saa piiloon, vaan ne paljastuvat suojattomina kohtina muutoin varsin kestävässä ja pestävässä tomumajassa. Ne ovat alttiita ottamaan osumaa konflikteissa ja heikentävät puolustusta. Ne voi jättää huomiotta lyhyeksi aikaa, mutta mitä pidempään jäävät vaille huolenpitoa, sitä syvempi ja helpommin yhä uudelleen tulehtuva arpi niistä jää.

Arjen ja työelämän paineissa on joskus helpointa vain työntää ikävät asiat mielen perukoille ja ajatella, että nyt on keskityttävä olennaiseen, tähän hetkeen ja tästä hetkestä selviytymiseen. Haavat paikataan pikalaastarilla tai jätetään kokonaan hoitamatta siinä uskossa, ettei pienestä ruhjeesta ole syytä hermostua. Sitä helposti jopa kuvittelee, että tällainen on vahvan ihmisen ajattelua.

Itsestään ja hyvinvoinnistaan huolehtiminen on vahvuutta. Pelkkä selviytyminen ei riitä. Hyvinvoinnin laiminlyöminen on vain hyvinvoinnin laiminlyömistä, eikä siitä saa ylimääräistä kunniaa, ja se kostautuu lopulta myös muille. Tätä nyt yritän opetella ymmärtämään.

 

IMG_2522.jpg

perjantai, 25. helmikuu 2022

Perhoskesä, osa 1

Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun rupesin pari päivää sitten luonnostelemaan tätä postausta.

Pandemian runtelemaa maailmaa on kohdannut uusi konflikti, jonka seuraukset voivat vaikuttaa myös kotimaamme elämään, talouteen ja turvallisuuteen. Toivon miljoonien ihmisten tavoin vilpittömän hartaasti, että sotatoimet saadaan päättymään pian, ennen kuin tilanne etenee liian pitkälle. Tällä hetkellä ei vaikuta vielä kovin hyvältä, ainakaan mediassa olevien tietojen perusteella.

Tämän enempää en osaa ottaa kantaa, eikä sitä onneksi kukaan ole minulta vaatinutkaan. Myötätuntoni on Ukrainan kansan ja kaikkien rauhaa tavoittelevien, ihmisyyteen uskovien puolella. Tuota uskoa nyt koetellaan. Presidenttimme sanoin: naamiot on riisuttu.

Tätä kaikkea vasten Suomen joukkueiden olympiamenestys jääkiekossa maistuu entistäkin kultaisemmalta.

Meillä kotimaassa vaaroja ja vaikeuksia aiheuttaa lumentulo. Kotikaupungissani tilanne on huomattavan heikko ja ihmettelenkin suuresti, miten huonosti pyryttelyihin on osattu varautua.

Lumen poistoon kaduilta ja väyliltä on varattu mediatietojen mukaan peräti 26 miljoonaa euroa, mutta se ei nyt ilmeisesti riitä. Herää kysymys, miten on mahdollista, ettei näin keskeiseen kaupunkilaisten elämään, talouteen ja turvallisuuteen vaikuttavaan toimintoon löydy muka riittävästi rahaa?

Sen enempää politikoimatta totean, että huomattavasti turhempiin kohteisiin tuntuvat rahahanat olevan valtoimenaan auki, kun taas poikkeuksetta elintärkeiden kohteiden ylläpito näyttäisi olevan kokonaan laiminlyöty. Kaupunkilaiset saavat palautteeseensa ja tiedusteluihinsa näsäviisaita vastauksia sosiaalisessa mediassa.

Satiiri ja ironia ovat siitä vaarallisia lajeja, että vallankäyttöön valjastettuina ne muuttuvat nopeasti ylenkatseeksi ja välinpitämättömyydeksi.

Imperialismia ja lumikaaosta voi kuitenkin hetkellisesti paeta. Nyt jos koskaan kannattaa kaltaiseni lääkkeiden napostelijan viivähtää sohvannurkassa ja tutkia kaikkea sitä, mikä vielä on kaunista ja herkkää tässä pahassa maailmassa.

Viime kesä oli todellinen perhoskesä. Sää oli kuiva ja lämmin, ajoittain jopa pelottavan kuuma. Kaikesta huolimatta olosuhteet suosivat perhosten tarkkailijaa. Kuumuuden ja huonon terveyteni takia perhosretket maastossa jäivät valitettavan lyhyiksi, mutta sentään osoittautuivat tuotteliaiksi. Kuvia kertyi lähes joka reissulta. Päivän liikunta-annoksen pystyin täydentämään järvessä uimalla tai vesijuoksemalla, jos virtaa vielä riitti paahteisessa pellonreunassa pyllistelyn jälkeen.

Olin täydentänyt keväällä kamerakalustoani superzoom-kameralla lähinnä opetellakseni lintujen kuvaamista. Erityisen hyödylliseksi kamera osoittautui erityisesti perhosten kuvaamisessa. Ne kun ovat pieniä ja nopeita ja minä puolestani olen aina vain hitaampi ja kömpelömpi.

Tilannetta helpotti, kun opin internetin ihmemaailmasta löytämieni ohjeiden avulla rakentamaan perhosille syöttitarjottimen, joka houkuttelikin runsaasti erilaisia siivekkäitä (myös perhosia) nauttimaan viini-vesi-seoksella tai viinietikalla ja sokerilla terästetyistä hedelmäbuffeteista. Hunajan käyttöä ei ymmärtääkseni suositella, koska hunajassa lymyävät, mahdollisesti haitalliset bakteerit voivat kulkeutua syötillä vierailevien mehiläisten ja kimalaisten mukana niiden pesiin.

Kuvissa amiraaliperhoset syötillä.

IMG_2037.jpg

IMG_2035.jpg

Syötti on mukava tapa houkutella perhosia lähelleen tarkkailua varten, mutta mieluiten seurailen perhosten elämää ja otan niistä kuvia luonnollisissa ympäristöissään, puuhailemassa jokapäiväisiä puuhiaan. Tosin tämä tapa on paljon vaikeampi ja vaatii paitsi runsaasti kärsivällisyyttä, myös vahvat perslihakset ja kunnollisen lippiksen tai lierihatun.

Heti toukokuussa onnistuin ensimmäistä kertaa kuvaamaan kangasperhosen, a.k.a vihernopsasiiven. Oli kaunis ja aurinkoinen aamu, ei vielä kovin lämmintäkään. Istuskelin jäähtynyttä murukahvia hörppien mökin kuistilla, kun yhtäkkiä huomasin aivan kuistin kaiteen juuressa pienen, nopealiikkeisen perhosen sujahtelevan sammalikossa. Hiivin äärimmäisen hitaasti ja varovasti lähemmäksi, jotta kuistin lautojen natina ei pelottaisi otusta pois. Astuin pehmeästi sammalikolle ja yritin lähestyä perhosta sellaisesta suunnasta, ettei varjoni kulkeutuisi sen yli.

Olin nähnyt näitä perhosia mökin pihassa jo useina aiempina vuosina juuri alkukesästä, mutten koskaan ollut päässyt kuvausetäisyydelle. Perhosella tuntui olevan kuudes aisti, se reagoi pienimpäänkin liikkeeseen tai ääneen ja singahti aina tiehensä, ennen kuin ehdin edes tähdätä. Juuri niin kuin pienen perhosen toisaalta kuuluukin tehdä. Sen maailma on vaaroja täynnä.

Tällä kertaa lähestymisstrategia toimi. Perhonen asettui kukan lehdelle ja lekotteli siinä auringossa hyvän tovin, niin että ehdin napata muutaman otoksen. Kuvat otettuani vasta huomasin, että kangasperhosia olikin kymmenkunta siellä täällä samoilla lehdillä. Niiden metallinhohtoisten siipien suojaväri on todella tehokas.

IMG_0600%20%282%29.jpg

IMG_0805%20%282%29.jpg

Sitruunaperhonen on yksi suosikkini. Se on tavattoman vahva ja kestävä lentäjä, sen voi nähdä etenevän vaivattomasti ilmatilassa navakan tuulisenakin päivänä. Sillä tuntuu olevan todellisia supervoimia. Olen usein souturetkillä nähnyt sitruunaperhosen lentävän hurjaa vauhtia kaukana rannasta pitkin järven pintaa. Vaikuttaisi siltä, että ne matkaavat lentäen mantereelle järven selällä olevilta pieniltä saarilta, tai peräti vastarannalta vajaan kilometrin päästä. En tiedä, olisiko tämä edes mahdollista ilman levähdyspaikkoja.

Sitruunaperhonen talvehtii aikuisena. Se etsii sopivan paikan esimerkiksi puolukanvarvun alta tai kuivien lehtien seasta, tarraa kiinni jaloillaan ja horrostaa siinä siivet yhteen liitettyinä kevääseen saakka. Perhosen suonissa virtaa ”pakkasnestettä”, joka estää sitä jäätymästä. Kevätauringon lämmittäessä se virkoaa ja lähtee taas lentoon. Sitruunaperhosta voi nähdä keväästä myöhään syksyyn, aina lokakuulle saakka. Kesä-heinäkuun vaihteessa se on toukka- ja kotelovaiheessa eikä aikuisia perhosia juuri liiku maastossa.

 

IMG_0933%20%282%29.jpg

IMG_0871.jpg

Keisarinviitta on yleinen laji Etelä- ja Itä-Suomessa. Se on mielestäni komein päiväperhonen, josta olen koskaan saanut kuvaa. Sen siipiväli on jopa 70 mm. Koiras on väriltään kirkkaan oranssi, kun taas naaras on haaleamman värinen, ruskeankeltainen, mutta vähintään yhtä upea ilmestys. Poikkeava värimuoto on valesina, joka on sävyiltään tavanomaista naaraan väritystä ruskeampi. Valesinasta en ole vielä koskaan onnistunut saamaan kuvaa. Niitä on vain n. 15 % keisarinviittanaaraista.

Keisarinviitta on mielestäni vielä sitruunaperhostakin nopeampi ja voimakkaampi lentäjä, mutta se pysyttelee omilla reviireillään. Olen löytänyt keisarinviittoja metsäautoteiden varsilta aurinkoisista kohdista tai niittyjen ja peltojen pientareilta.

Ensimmäisen kuvani keisarinviitasta sain napattua kävellessäni mökkimaisemissa metsäautotietä pitkin joskus heinäkuun alkupuolella pari vuotta sitten. Hetkeä aiemmin oli satanut ja tuumin perhosten menneen loppupäiväksi suojaan, kun katseeni osuikin tienpientareella, puna-apiloiden päällä risteilevään suureen, oranssiin perhoseen. Aurinko paistoi ja perhonen laskeutui imemään mettä puna-apiloista, jolloin sain kaikessa rauhassa zoomattua sen komeisiin siipiin. Olen julkaissut tämän kuvan aiemmin blogissani, mutta alempana se on nähtävissä nyt uudelleen.

Viime kesänä kävin kuvausretkellä lähistöllä olevan pellon laidassa ja siellä tapasin myös komeita koiraita lentelemässä heinikossa. Oli pakahduttavan kuuma päivä ja ehkä siksi perhoset saattoivat olla tavallista hövelimmällä päällä ja antoivat kuvata itseään kaikessa rauhassa muutaman metrin päästä. Pyllistelin ja konttailin sopivia kuvakulmia etsien tien reunassa, hiki valui otsalta silmiini ja pitkin selkää, kädet tärisivät innosta. Niinpä noin paristakymmenestä otoksesta vain muutama ylsi edes lähelle onnistumista. Tämä on luontokuvausharrastajan ankea osa: paljon yritystä, vähän villoja.

 

IMG_5796%20%282%29.jpg

IMG_5797.jpg

Keihäsmittari on keskikesällä lentelevä ja koko maassa yleinen laji aina pohjoisinta Suomea myöten. Viime kesänä keihäsmittareita saattoi esiintyä suoranaisina invaasioina jopa sadoittain samassa paikassa erityisesti Rovaniemen seuduilla. Muualla maassa niitä on ilmeisesti havaittu myös paikkakunnilla, joissa niitä ei ole aiemmin löytynyt.

Minäkin havaitsin yhden mökkiseuduilla. Tuijottelin tienvarren valkoisenaan kukkivaa kasvia, kun huomasin yhtäkkiä mustavalkoisen, ”marimekkokuosisen” perhosen roikuskelevan kasvin varressa. Se sulautui kasvillisuuden varjoihin, pienten kukkien lomaan niin, että vain liike paljasti sen. Ehkä sen takia se poseerasi hetken ajan varsin yhteistyökykyisesti, vaikka pyrki koko ajan kiipeämään kameralta piiloon. Kuvaajalla sattui olemaan notkea päivä ja sain napatuksi muutaman otoksen. Kuvissa näkyy perhosen etusiivessä keihäänkärkeä muistuttava kuvio, josta perhonen on saanut suomenkielisen nimensä.

 

IMG_1715%20%282%29.jpg

IMG_1719%20%282%29.jpg

Herukkaperhonen, a.k.a. liuskaperhonen, a.k.a. karviaisperhonen loisti huikaisevan punaoranssina koiranputken kukalla, seuranaan leppäkerttu. Seurailin noiden kahden puuhia hetken. Herukkaperhonen kääntyili siivet levällään kukalla ja selvästi jonkin verran häiritsi leppäkertun omia toimia. Se yritti aikansa siirtyä avaruussukkulan ketteryydellä kukalle levittäytyvän herukkaperhosen tieltä pois, mutta tila loppui kesken. Lopulta kaksikko löysi tilanpuutteelle sopuratkaisun: herukkaperhonen käänsi siipensä leppäkertun ylle, jolloin kumpikin pystyi toimittamaan omat toimituksensa loppuun.

Herukkaperhosen siipien kärkiväli on nelisen senttiä ja siitä tunnetaan eri värimuotoja. Tuo havaitsemani oli kirkkaan punaoranssi, mutta ruskehtavampia ja kellertävämpiä muotoja on myös olemassa. Tuntomerkkinä on kuitenkin takasiiven alapinnalla oleva valkoinen c-kirjaimen muotoinen kuvio. Suomessa herukkaperhosia esiintyy yleisimmin Oulun korkeudelle saakka. Herukkaperhosen voi myös löytää talvehtimassa jossain suojaisassa paikassa, esimerkiksi ulkorakennuksessa.

 

IMG_1878%20%282%29.jpg

IMG_1881%20%282%29.jpg

IMG_1869%20%282%29.jpg

Suruvaippaa olen jahdannut jo vuosien ajan. Olen nähnyt yhden lentelemässä nuolen nopeudella mökin ympäri, aina samaa reittiä ja yleensä samaan suuntaan. Jos jään reitin varrelle sitä vaanimaan kamerani kanssa, niin sieltähän se aina saapuu, mutta häiritsijän havaitessaan vaihtaa suuntaansa ja lentokorkeuttaan niin, että vaanijalle jää ns. luu käteen.

Viime kesänä lähdin jälleen eräänä helteisenä iltapäivänä ulkoiluttamaan kameraani autuaan tietämättömänä siitä, että pitkä odotukseni oli päättymässä.

Suuntasin läheisen pellon toiselle puolelle pienelle luonnonsuojelualueelle. Aikeeni oli käydä katsastamassa se perhosten varalta eräältä ystävälliseltä kyläläiseltä saamani vinkin mukaisesti.

Olin noin sadan metrin päässä määränpäästä, kun kuin tyhjästä ilmestyi muutaman neliömetrin laajuinen tummanharmaa pilvi suoraan yläpuolelleni. Pilvestä satoi kokoonsa nähden suuri määrä vettä, yllättävän pitkän aikaa. Piilotin nopeasti kameran sateelta suojaan reppuuni ja vetäydyin lähimmän lepän alle odottelemaan kuuron päättymistä. Olisi helppoa luulla, että sadekuuro jotenkin raikastaisi helteisen iltapäivän ilmanalaa, mutta kävi täsmälleen päinvastoin. Kun pilven vihdoin väistyttyä jatkoin matkaa, tuntui, kuin olisin tarponut trooppisessa sademetsässä keskellä hiekkaerämaata.

Kiitollisena siitä, että olin älynnyt ottaa mukaani pienen, erähenkisen lierihattuni, kävelin ajouraa pitkin ja silmäilin hajamielisesti pientareille. Vesi nousi höyrynä auringon paahteessa hiekkatiestä. Höyryn läpi havaitsin jotain tummaa maassa edessäni, vain parin metrin päässä lenkkareistani. Huonolla onnella olisin saattanut kävellä suoraan yli, mutta nyt kävi hyvä onni ja tunnistin tumman olennon maassa siivet levällään lepuuttelevaksi suruvaipaksi. Pysähdyin, vaikka perhonen ei näyttänyt piittaavan hiekan rasahtelusta. Kävin niin matalaan kyykkyyn kuin pystyin ja kaivoin mahdollisimman rauhallisin liikkein kameran esiin repusta ja zoomasin kohti perhosta, vain joutuakseni huomaamaan, että olin onnistunut jotenkin sekoittamaan kameran asetukset.

Kyykistelin keskellä tietä ja räpläsin asetuksia kiroillen mielessäni niin, etten kehtaa edes kertoa.

Liekö ollut saunankostean ilman vai paahtavan auringon vaikutusta, mutta perhonen pysyi paikoillaan koko räpläilyn ajan. Sain kuin sainkin asetukset palautettua ennalleen ja nappasin elämäni ensimmäiset kuvat suruvaipasta.

 

IMG_1974.jpg

IMG_1987%20%282%29.jpg

Myöhempinä viikkoina mökkitontillamme asusteleva yksinäinen suruvaippa kävi syötillä nauttimassa antimista. Se hääti mustasukkaisesti pois kaikki sitruunaperhoset ja isoimmat kärpäset, jotka väistivät kohteliaasti sen kärttyisiä napsahteluita, mutta palasivat herkkujen ääreen heti suruvaipan kadottua nurkan taakse.

 

IMG_2022.jpg

Perhoskesästä sain nauttia myös öisin, myöhään syksyyn saakka. Tästä lisää tuonnempana.

Tässä postauksessa on lähteinä käytetty Wikipediasta ja Suomen Perhoset-sivustolta löytämiäni artikkeleita, joita suosittelen lämpimästi tutkimaan, jos perhoset kiinnostavat. 

https://www.suomen-perhoset.fi/

 

keskiviikko, 16. helmikuu 2022

Voimaeläin: Hämähäkki

Koska edelleen kivenharmaassa säässä alkaneen päivän pakolliset liikunnat sain suoritettua jo aamun laboratoriokäynnin yhteydessä, jäisiä ja muhkuraisia katuja pitkin ja valtavien lammikoiden yli kahlaten, jatkan voimaeläimistäni paasaamista.

Mainittakoon, että kävin muiden laboratorioasioiden yhteydessä luovuttamassa pyydetyn biopankkinäytteen. Koen velvollisuudekseni osallistua tiedonkeruuseen, vaikka julkisuudessa kyseistä toimintaa on ehditty jo laajalti epäillä monestakin näkökulmasta. Uskon, että mm. näytteiden avulla kerätty data päätyy yleishyödyllisiin tarkoituksiin, vaikka väärinkäytösten vaara on epäilemättä olemassa. Ehkä joku kerää vastaavasti dataa vaikkapa blogien lukijoista tai kirjoittajista. Tai somessa aikaansa kuluttavista. Ehkä sekään data ei aina päädy vain rehellisten ihmisten käsiin.

Kuten jotkut teistä, rakkaat lukijat ja kanssaulkoilijat, olette ehkä jo havainneet, yksi voimaeläimistäni on hämähäkki.

IMG_1434%20%282%29.jpg

Joitakuita on jopa ihmetyttänyt kiinnostukseni kyseisiä ”ötököitä” kohtaan. Jaan tämän ihmetyksen ja totean, että minusta on puolestani ihmeellistä, etteivät nuo upeat eläimet ole kaikkien mielestä kiinnostavia.

En tietenkään väitä olevani minkäänlainen hämähäkkiasiantuntija, mutta koska olosuhteet ovat olleet toisinaan hyvin suotuisat niiden elämän seurailua varten, esimerkiksi mökkimaisemissa, niin olen tarttunut tilaisuuteen.

Ihan ensimmäiseksi on tajuttava, että hämähäkit eivät ole hyönteisiä, vaan niveljalkaisiin kuuluvia hämähäkkieläimiä. Niitä on maailmassa valtavan paljon, lajeja on tällä tietoa n. 45 000 tai jopa kaksin verroin enemmän. Suomessa on tavattu lähes 650 hämähäkkilajia.

Hämähäkin elintavat ovat niin omaperäiset, että niihin liitetään myyttejä ja taikauskoa. Uskotaan myös, että hämähäkit ovat myrkyllisiä, ja niinhän ne ovatkin. Lähes kaikilla hämähäkkiheimoilla on myrkkyrauhaset, joita ne tarvitsevat ravinnon hankkimiseen. Suomessa ei ihmiselle vaarallisia hämähäkkejä ole luonnossa. Myrkyllisin Suomessa on vesihämähäkki, jonka purema vastaa ampiaisen pistoa. Kuitenkin myrkyllisyys on myös hämähäkeille suojakeino, samoin kuin suojaväritys ja nopeus. Hämähäkkejä on kaikenvärisiä, -kokoisia ja varmaan myös -makuisia. Ne elävät mitä moninaisimmissa ympäristöissä.

IMG_4236.jpgIMG_1585%20%282%29.jpg

IMG_6825%20%282%29.jpgh%C3%A4mppis%20Hirsiniemi4.jpgh%C3%A4mppis%20Hirsiniemi5.jpg

Hämähäkkejä inhotaan, koska niiden kuvitellaan olevan pahoja ja ylivertaisia, suorastaan voittamattomia, jota ne tietenkin ovatkin, kun käyvät verkossa rimpuilevan saaliin kimppuun.

Mainehaittaa tuottaa ihmisten mielessä myös ehkä se, että monesti naaras syö koiraan heti parittelun jälkeen. Jotkut hämähäkkikoiraat peräti antavat naaraalle ruokalahjan, mahdollisesti siinä toivossa, etteivät päätyisi naaraan välipalaksi. Kuitenkin hämähäkeillä on aivan vastaavat perhe- ja toimeentulohuolet kuin kaikilla muilla luontokappaleilla, kuten meillä ihmisillä. 

Joidenkin, mm.  Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen mytologioiden mukaan hämähäkki on voimaeläin ja sillä on parantavia voimia. Sillä on feminiinistä energiaa, hämähäkit kuvataan taruissa esimerkiksi viisaina jumalattarina, jotka opettavat ihmisille kulttuurista ja maanviljelyksestä ja pitävät yllä luonnon tasapainoa. Ne nähdään auttajina ja tukijoina, luojina ja suojelijoina. Tämä on mahdollista ymmärtää, jos pysähtyy hetkeksi seurailemaan vaikkapa luonnossa kohtaamaansa hämähäkkiä ja sen tekemisiä. Antiikin Kreikassa, samoin kuin Kiinassa on myös ollut omat myyttiset hämähäkkitarinansa.

IMG_4849%20%281%29.jpg

Ravinnon saalistaminen verkoilla tai ilman verkkoa kuluttaa paljon voimia, samoin piiloutuminen omilta luonnollisilta saalistajilta. Siksipä esimerkiksi trooppisten seutujen hämähäkit saattavat tehdä yhteistyötä ja pitää yhteisiä pyyntiverkkoja. Hämähäkki näkee valtavasti vaivaa tuottaakseen valtavan määrän jälkeläisiä, joista suurin osa päätyy muiden eläinten ravinnoksi.

Nämä pienokaiset olivat juuri syntyneet, kun bongasin ne mökin hirsiseinän juuresta. Niitä oli satoja.

20190616_165012_Moment.2.jpg

Kaikki hämähäkit eivät kudo pyyntiverkkoa, vaan saattavat väijyä tai juosta saaliinsa kiinni. Kuten täällä kotimaassakin tavattava kukkahämähäkki, joka näissä kuvissa on saanut kiinni kärpäsen. En nähnyt itse saalistustapahtumaa, mutta satuin paikalle, kun hämähäkki piteli sinnikkäästi leuoillaan kiinni siitä yhtä sinnikkäästi eroon pyrkivästä kärpäsestä. Hämähäkki käänsi kärpäsen taitavasti vähä vähältä niin, että sai lopulta otteen sen päästä. Vaikutti siltä, että kärpäsen hetket olivat luetut, mutta mikään ei ole luonnossa niin varmaa kuin epävarma. Jätin otukset kamppailemaan. Kumpi tahansa saattoi vielä voittaa taistelun elämästä ja kuolemasta.  

IMG_6357.jpg

IMG_6364.jpg

IMG_6363.jpg

IMG_6359.jpg

IMG_6360.jpg

Jotkut hämähäkit liikkuvat pitkiäkin matkoja ilmojen halki siten, että päästävät pitkän pätkän seittiä takaruumiinsa kehruurauhasista ja tuuli kuljettaa ”liitovarjoilijan” jopa kilometrien päähän. Olin zoomailemassa metsäautotien varrella perhosia, kun se yllättäen leijaili tähtäimeen saamani perhosen ohi. Ehdin onnekkaasti näkemään, mihin se laskeutui. Levättyään hetken lehden päällä se päästi uuden seitin, johon tuulenvire heti tarttui ja nosti sen jälleen korkealle ilmaan. Mihin lie siitä jatkoi matkaansa. Kiireiseltä vaikutti.

Eeva.jpg

IMG_1997.jpgIMG_1995.jpg

Olen havainnut, että etenkin alkukesästä hämähäkit ovat hyvin arkoja ja vetäytyvät suojaan heti, jos havaitsevat ihmisen lähestyvän. Monet kerrat olen hiiviskellyt mökin kuistilla yrittäen salakuvata esimerkiksi verkkoaan korjailevaa hämähäkkiä, mutta iso ja kömpelö olemukseni ei jää niiltä koskaan huomaamatta. Tämä kuvan yksilö jäykistyi paikalleen sekunniksi, kipitti sitten nopeasti mökin katonreunuksen alle ja katosi varjoihin. 

IMG_1387%20%282%29.jpg

Joskus öiseen aikaan salamavalo saattaa pysäyttää tai lamauttaa hämähäkin, joten en enää käytä salamaa, koska pelkään sen sokaisevan ja stressaavan viatonta luontokappaletta. Tämä lukki on kuvattu tavallisen ulkovalon lähellä.

IMG_6429.jpg

Toisinaan auringon lämmössä kuistin kaiteella paistatteleva hämähäkki on helppo tarkkailukohde. Vai onkohan se sittenkin hämähäkki, joka tarkkailee… mene ja tiedä.

FB_IMG_1597505209615.jpg

IMG_1838.jpg

h%C3%A4mppis%20Hirsiniemi.jpg

Verkkojen kutominen on hämähäkkien erikoisosaamista. Verkoista tulee yhtä lailla monimuotoisia kuin kutojansa. Jos joskus on tilaisuus mennä usvaisena elokuun lopun aamuna järven rannalle metsään, voi kohdata taianomaisen näyn. Kosteus tiivistyy seittien pintaan ja paljastaa ensinnäkin verkkojen valtavan määrän maastossa ja toiseksi hämähäkkien persoonalliset muotoilutaidot. Verkot voivat olla moitteettoman järjestelmällisesti kudottuja...

IMG_4883%20%281%29.jpg

... tai pelkkää sotkua.

IMG_6822%20%282%29.jpg

Maastossa verkkoja on käsittämättömän paljon. Tavallisessa valossa niitä ei aina edes huomaa, mutta kosteus paljastaa:

h%C3%A4mppisverkot3.jpg

h%C3%A4mppisverkot1.jpg

20200814_080247.jpg20190825_091022.jpg

20200814_073750.jpg

 

20200814_080523.jpg

20200814_080440.jpg

Lopuksi vielä kuva omasta huonehämähäkistämme, joka eräänä joulukuisena iltana nousi olohuoneen oven pieltä katonrajaan, kipitti siellä korkeuksissaan koko matkan huoneen toiselle puolelle kolmen nurkan kautta, ja laskeutui lähelle päätäni töllistelemään kaikilla kahdeksalla silmällään minua, sohvalla löhöilijää. Se viipyi pitkän tovin paikoillaan, ja jatkoi varovaisesti laskeutumistaan sohvan taakse, kun leffa loppui.  Emme ole enää sen jälkeen kohdanneet. 

20211219_213630.jpg

Huonehämähäkit ovat kookkaita, jopa sentin mittaisia, ja voivat olla hurjan näköisiä, mutta ne on turvallista pyydystää vaikkapa mukiin ja viedä vessaan tai keittiöön tai huonekasvien joukkoon, missä ne pitävät haittahyönteiset loitolla ja saavat tarvitsemaansa kosteutta. Ulkona kun ne eivät pärjää.

Lähteinä tässä tekstissä on käytetty Kaappimaratoonarin omien fiilistelyjen ja kuvien lisäksi näistä linkeistä löytyvien verkkosivujen tietosisältöjä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/H%C3%A4m%C3%A4h%C3%A4kit#Anatomia

http://www.native-languages.org/legends-spider.htm

https://stick.fi/blogi/hamahakit/

tiistai, 15. helmikuu 2022

Voimaeläin: Koskikara

Tänään sataa märkää räntää vanhan, jo nilkkoja myöten ylettyvän loskan päälle ja maisema on kivenharmaa. Saikuttajan energia on vähissä, joten vuorossa on jazzia, tummapaahtoista kahvia ja läppärin näpyttelyä sohvannurkassa.

On eräs, joka ei säistä piittaa, nimittäin koskikara.

IMG_3073.jpg

IMG_3040.jpg

Koskikaroja saapuu Suomeen loka-marraskuussa Ruotsista ja Pohjois-Norjasta talvehtimaan n. 5000 yksilöä. Suomessa pesii vain parisen sataa paria, pääasiassa Pohjois-Suomessa. Ne viihtyvät samoissa paikoissa joka talvi. Koskikara on vaarantunut ja rauhoitettu laji Suomessa.

Toki on mahdollista, että koskikarakin joskus kyllästyy sukeltelemaan jääkielekkeiden ympäröimissä kotikoskissaan, mutta vielä en ole moista ihmettä itse nähnyt. Lähes aina, kun olen käynyt karoja etsimässä, havaitsemani linnut ovat niiailleet innostuneesti hyytävän kosken keskellä sukellellessaan. Väsymättä ne syöksyvät jääkielekkeeltä tai rantakiviltä kuohuihin kerran toisensa jälkeen ja nostavat pohjasta kotiloita ja toukkia ynnä muuta selkärangatonta saalista ravinnokseen. Vedestä ne loikkaavat ketterästi takaisin samaan paikkaan, josta lähtevät sukellukselle.

IMG_2960.jpg

IMG_2967.jpg

IMG_2957.jpg

Karan saalistuskivellä onkin usein nähtävissä laaja lajitelma suupalojen tähteitä ja karan omia jätöksiä.

IMG_3041.jpg

Vaikka olen nykytilassani vielä entistäkin säälittävämpi, heikko ja laiska vätys, kehtaan silti kutsua koskikaraa voimaeläimekseni. Alun perin ajatuksen esitti minulle kuopus, jolla on herkät vaistot ja lahjomaton havaintokyky. Ilmeisesti olin vaahdonnut bongaamastani linnusta riittävän pitkään silmät innosta palaen, jotta lapseni totesi minun olevan tosissani.

Lukemani ja myös havaintojeni perusteella koskikara käyttää lähes koko päivän valoisan ajan ruoan etsintään. Yöksi se sukii höyhenpukunsa kuntoon ja vedenpitäväksi käyttäen apuna pyrstön tyven talirauhasesta erittyvää rasvaa. Pahin, mitä koskikaralle voi tapahtua ennen yötä on, että sen höyhenpuku kastuu. Koskikara lepää yönsä jossain suojaisassa paikassa, esimerkiksi tykkylumen peittämien puiden oksistoissa.

Havaintojeni mukaan hyvä hetki löytää ja mahdollisesti myös kuvata koskikara on hieman ennen auringonlaskun aikaa. Silloin karat ovat vaikuttaneet rauhallisilta ja hyvinsyöneiltä ja saattavat seisoskella pullean ja tyytyväisen oloisina nilkkojaan myöten virtaavassa vedessä ikään kuin nauttisivat vaaleanpunaisena hohtavasta maisemasta. Tosiasiassa ne kaiketi vain rentoutuvat rankan päivän jälkeen, monesti silmät suljettuina, jolloin valkoiset vilkkuluomet tulevat näkyviin. 

IMG_3047.jpg

Toinen hyvä hetki kararetkelle on puolen päivän aikaan, jolloin ne ovat aktiivisia ja harrastelijakin voi saada edes jonkinlaisia otoksia linnusta.

IMG_2945.jpg

IMG_2936.jpg

IMG_2940.jpg

 

Kara on nopea liikkeissään, joten kuvaajalla on oltava vähintään yhtä nopeat refleksit. Automaattitarkennusta käyttävä harrastelija saa harvoin teräviä otoksia...

IMG_3079.jpg

Niinpä omissa kuvissani seikkailevat pääasiassa kylläisinä lököttelevät karat. Ja vaikka kuvia ei joltain retkeltä kertyisikään, on karojen toimeliaan elämän tarkkailu jo sinällään palkitsevaa ja mielenkiintoista puuhaa. Aikaa kannattaa varata, sillä jos sää ei ole aivan suotuisa tai linnut ovat esimerkiksi erilaisten häiriöiden takia levottomia tai jostain muusta syystä lentelevät ympäriinsä, niitä voi olla vaikeata löytää. Itse tuijottelen sopivan matalia virtapaikkoja ja rantakiviä ja etsin valkoista täplää. Hyvällä onnella löydän etsimäni. Joskus sen paljastaa luonteenomainen, niiaileva liike.

IMG_3044.jpg

IMG_6706.jpg

Kara on vain kottaraisen kokoinen, mutta vahva ja jäntevä lintu, niin kuin täytyykin olla, kun elelee voimakkaasti virtaavissa vesissä. Sen laulu on lahkolleen tyypillistä varpusmaista sirkutusta ja nirskutusta, josta karan läsnäolon joskus voi havaita jo ennen kuin sen saa näköpiiriinsä. Laulu kantaa kosken kohinan yli.

Lähteinä tässä tekstissä on käytetty Kaappimaratoonarin omien arvailujen, fiilistelyjen ja kuvien lisäksi näistä linkeistä löytyvien verkkosivujen tietosisältöjä, joita suosittelen tutkimaan:

https://luontoportti.com/t/2237/koskikara

https://www.birdlife.fi/suojelu/lajit/vuoden-linnut/koskikara/

https://suomenluonto.fi/uutiset/koskikara-talven-piristys/

keskiviikko, 9. helmikuu 2022

Toiveiden tynnyri on tyhjä

 Tänään on tulevaisuuteni kannalta ratkaiseva päivä.

Kohtaan ryhmän asiantuntijoita, joiden kanssa minun on sovittava, mitä teen tästä eteenpäin.

Yksikään toistaiseksi rakentamani tulevaisuuden skenaario ei tunnu toimivalta. Myöskään minulle jo kertaalleen ehdotettu tehtävänkuva ei todennäköisesti onnistu, ei ainakaan tässä vaiheessa, siitä huolimatta, että se olisi ehkä kaikista tarjolla olevista kiinnostavin. Minulle on ilmaistu, että saan esittää toiveita.

Terveysrintamalta ei kuulu mitään uutta, ei hyvää eikä toivottavasti edes huonoa. Lisätutkimuksia lienee jälleen luvassa, mutta toivon, että vain tiettyjen vaihtoehtojen poissulkemista varten. Unelma terveestä sielusta terveessä kehossa elää edelleen.

On kai sitten niin, että ihmisen täytyy olla varsin hyvissä voimissa ja kaikin puolin toimintakykyinen jaksaakseen suunnitella tulevia. On pystyttävä arvioimaan vahvuuksiaan ja heikkouksiaan ja jaksamisensa rajoja. On oltava itseohjautuva, kunnianhimoinen ja halukas kehittämään työtään, työympäristöään ja ammattitaitoaan. On pystyttävä mahdollisesti myös tukemaan ja ohjaamaan muita.

Mielestäni olen jo hyvinkin aktiivisesti ja itsenäisesti kehittänyt itseäni ja ammattitaitoani varsinaisten työvelvollisuuksieni ohella. Minulle on suotu monia rooleja, joiden yhteensovittaminen on osoittautunut vaikeaksi niin käytännön kuin ajatuksen tasolla.

Nyt sitten vaikuttaisi, että olen iskenyt pääni kattoon ja toiveiden tynnyri on tyhjä. Yhtä tyhjä kuin takki.

Näin kotisohvalla läppäri sylissä istuessani, harakoiden touhuja aurinkoisella pihalla seuraillessani, olo on seesteinen, mutta heti, kun tilanteeseen tulee pientäkin painetta, suorituskyky ikään kuin katoaa. Ajatukset katkeavat, ahdistun, hämmennyn, tulen ärtyisäksi, keskittyminen lakkaa.

Lukemani ja tutkimani perusteella liiasta ja vääränlaisesta eli haitallisesta kuormituksesta aiheutuneeseen ylirasitukseen auttavat yleensä vain lepo ja liikunta. Tätä mieltä ovat olleet myös työterveysväki. Olen samaa mieltä.

Kahdenkymmenenviiden viimeisen vuoden aikana olen kokenut kaksi burnoutia. Niinpä olisi saatava selville syy, miksi näin tapahtuu toistuvasti, ja yritettävä vaikuttaa siihen, eikä vain lääkitä oireita. Minulle on tapahtunut asioita, joita en ole kyennyt hallitsemaan, vaan ne ovat hallinneet minua.

Ensimmäinen burnoutiksi tunnistamani jakso ajoittui suurin piirtein vuosille 1995–2000. Seuraava oli vuosina 2010–2015. Kolmas iski 2021. Olen siis neljännesvuosisadan ollut joko loppuunpalamassa, loppuunpalanut tai toipumassa loppuunpalamisesta.

Ensimmäistä burnoutia käsittelin levolla ja eräänlaisella irtiotolla, jolloin yritin päästä elämääni kuormittavista asioista lopullisesti eroon, mutten onnistunut siinä, vaan palasin entiseen. Lisäksi kohtasin tuolloin niin jähmettävän surun, etten ole vieläkään päässyt siitä yli.  

Toisesta burnoutista pääsin jotenkuten yli, kun vihdoin pystyin irtautumaan entisestä. Irtautuminen kulutti todella paljon voimia ja aiheutti lisää henkistä kipua ja haavoja, joita käsittelen edelleen, ehkä lopun ikääni. Olkoonkin, että löysin tuolloin mielestäni uuden ja paremman suunnan ja elämänhallintani koheni.

Kolmas burnout hyökkäsi noin vuosi sitten kuin pommikonelaivue puun takaa, kun en osannut valmistautua enkä huomata varoitusmerkkejä. Näin jälkikäteen katsottuna varoitusmerkit olivat ilmiselvät, mutten osannut, halunnut tai jaksanut ajoissa tunnistaa niitä.

Nyt yritän kaikin tavoin ottaa opiksi aiemmista virheistäni. Vielä kun keksisin, miten.

 

20210813_001918.jpg