Kojelauta |  Seuraa blogia |  Lisää blogeja |  Luo blogi! | 
Anna bloggaajalle lahja | Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista
Kirjoittaja

Kaappimaratoonarin tuntoja, havaintoja ja keksintöjä.

Merkkien selityksiä

P1 = n. 12 km

T0 = 10 km

T1 = 12,3 km

T2 = 14,3 km

Työmatka = 10 - 20 km yhteen suuntaan

Metsälenkki = lähimetsän hiekkapolku, n. 1,68 km

Pururata = Paloheinän 7,5 km:n mittainen pururata

MasU = kierros Masokistin Unelman reitillä, n. 1,8 km

Malmi = Malmin lentokenttää kiertävä ulkoilutie, n. 5,8 km

Keskustalenkki = n. 25 km

Keskipitkä lenkki: 17 - 20 km

Pitkä lenkki = 25- 30 km

Ylipitkä lenkki = 30+

Ylipitkien lenkkien pituudet ilmoitan erikseen.

Juostut:

Vuoden 2006 saldo per 31.7. n. 1.500 km,

Vuoden 2007 saldo.... lasken kun jaksan.

Vuoden 2008 saldo.....

Vuod......

Blogipohjani loi:
12.01.2012 - 15:38

Eilen olo oli vielä tavallistakin väsyneempi ja puhti vähissä kaikin tavoin. Edellispäivän kotimatkalenkki oli mennyt alusta asti täysin päin prinkkalaa ja siitä jäi kaiken lisäksi jonkin sortin henkinen ja moraalinen krapula, joka kaipasi tasoitusta. Arvelin siis, että pieni ulkoilu olisi voimattomasta olosta huolimatta tarpeen, joten puin työpäivän päätteeksi kävelyvauhtiin sopivat varusteet ylleni, otin sauvat ja lähdin taapertamaan kohti kotia.  

Sää oli vähintäänkin haastava. Tuuli navakasti ja taivaalta ryöppysi milloin vettä, milloin räntää, milloin jotakin jäätävää tihkuntapaista, joka tekee sopivalla puhurilla ilmaisen hionnan kasvojen iholle. Koska olen ohutnahkaista laatua, lähdin etenemään läntistä reittiä, jonka arvelin olevan tuulen suunnan kannalta suotuisin. 

Meno maistui, kunhan alkukankeudesta pääsin. Tiistain lenkin jäljiltä tuntui syke olevan oudosti koholla, hengitystiet tukkoiset ja jalat krampissa. Vauhti muodostui hyvin verkkaiseksi jo siksi, että jalkakäytäviä peitti noin puolentoista senttimetrin paksuinen, vedellä päällystetty jääkerros. Töpöttelin menemään hassunkurisen näköistä askelta, niin kuin kaikki muutkin jalankulkijat. Oli ns. tuplavoittokeli, eli sopivalla tuurilla voisi sekä kaatua rähmälleen että kastella kaikki vaatteensa. Vähitellen olo tasaantui, sykekin laantui normaalille tasolle. Vaatetta tuntui olevan kerrassaan sopivasti tuuliselle, kolealle talven sadesäälle, eli yläosassa kolme kerrosta ja alaosassa kaksi. Ei palellut eikä toisaalta myöskään tullut pahemmin hiki. 

Matka sujui yrityksen ja erehdyksen kautta parhaita kulkuväyliä etsiskellen aina Pasilaan saakka. Siellä sain jostain syystä päähäni - vaikka sääolosuhteet eivät olleet ainakaan paranemaan päin - kääntyä Ilmalaan päin ja tutkia samalla erään Ilmalan aseman tietämiltä lähtevän tienpätkän, jota olen monesti tähyillyt miettien, minne se mahtaa johtaa. Olin melkein varma, että tietä pitkin pääsee eräälle toiselle väylälle, joka taas johtaisi.... no vaikka minne! Tienpätkää pitkin käveli muutamia ihmisiä ja pari polkupyörää näytti kääntyvän sinne, joten jotain siellä täytyisi olla. Mutta mitä? Virka-aika oli jo ohi, joten töihin eivät ne ihmiset ehkä olisi menossa. Mihin sitten?  

Kirosin uteliaisuuttani värikkäin sanakääntein, kun noin puolen tunnin vaivalloisen töpöttelyn jälkeen päädyin parin ison toimistorakennuksen edessä sijaitsevalle parkkipaikalle. Sinne tie näytti päättyvän. Yhtään ihmisiäkään ei enää näkynyt. Parkkipaikka oli kuitenkin täynnä autoja ja toimistorakennuksissa valoja ikkunoissa. Niiden uumeniin ihmiset olivat kai sitten kadonneet. Katsoin kelloa ja totesin, että aikaa oli sakkolenkkiin kulunut jo liian paljon. Ei auttanut muu kuin lähteä takaisin samaa tietä. Opin ainakin sen, että pimeänä, sateisena ja kolkkona talvi-iltana pimeät, sateiset ja kolkot paikat näyttävät tavallistakin pimeämmiltä, sateisemmilta ja kolkommilta. Niissä on pimeää, sateista ja kolkkoa varmaan myös leutoina, tyyninä ja aurinkoisina kesäiltoina.

Palasin omia jalanjälkiäni pitkin takaisin Ilmalan asemalle, kävelin laituria pitkin portaille, joita pitkin pääsin Hakamäentielle. Se oli - jos mahdollista - vielä liukkaamman ja paksumman jääkerroksen peittämä kuin muut saman seudun väylät. Ohiajavat autot olivat roiskineet jalkakäytävälle sohjoa, joka oli sitten lämpötilan laskettua jäätynyt. Sade oli sulattanut jään pinnan märäksi ja jään seassa oleva hiekka muodosti jäähän isoja kupruja, jotka tuntuisivat makealta iskeytyessään kylkiluihin tai lonkkaan, polveen tai ranteeseen, tai peräti takaraivoon. Köpöttelin kuitenkin varovasti Hakamäentien laitaa Hartwall--areenalle ja sieltä Käpylään. Aikaa seikkaillessa oli kulunut jo runsaat pari tuntia ja koska tiesin, että kotona odotettiin jo, hyppäsin Amerin kohdalla bussin kyytiin - ennen kuin joku muu tuntematon tienpätkä alkaisi vetää puoleensa...

02.01.2012 - 14:37

Vuodenvaihde jouluineen sujui vaihtelevasti. Juhlistuksia häiritsi sitkeä, ahdistava flunssainen ja jotenkin "vinkuva" olo, joka alkoi helpottaa vasta kun taivuin välipäivien tuskaisten lenkkien jälkeen aloittamaan jälleen kerran levocetirizin-kuurin ja vielä varmimmaksi vakuudeksi kaivoin esiin symbicort-putelin. Siitä otetut henkoset ovat kohentaneet eloa suorastaan kiitettävästi. 

Tammikuun ensimmäisinä päivinä monet juoksutoverit laativat kisasuunnitelmia. Itsekin uskaltaudun kaikesta huolimatta yhä haaveilemaan osallistumisesta. Nimittäin ajatus siitä, että lähden kulkemaan vuotta läpi ilman minkäänlaisia tavoitteita, tuntuu niin pohjattoman ankealta, että mieluummin laadin vaikka epärealistisiakin suunnitelmia. Näihin palaan yksityiskohtien osalta vasta myöhemmin, todennäköisesti maaliskuulla, jolloin lienee kokonaistilanteen kannalta paras (eli ainoa realistinen) ajankohta tehdä päätöksiä. Nyt tuntuu joka tapauksessa sataprosenttisen varmalta, että ennätyksiä en kykene tänä vuonna parantamaan. Kisareissuilla voi kuitenkin käydä monenlaisin tavoittein, ja jokainen kisa on samalla myös harjoitustilanne. Omistettakoon tämä vuosi siten harjoittelulle. 

Treenit jatkuvat heti kun mahdollista, arvelisin että jo tällä viikolla, mikäli lääkitys osuu kohdalleen. Tähtäimessä on edes yksi ns. pitkä kisa tälle vuodelle, eli ajankäyttö järjestyy sen mukaisesti. Pitkät ja ylipitkät lenkit pääsevät taas vähitellen show'ssa puherooliin. Samoin lihaskuntoharjoittelu. 

20.12.2011 - 14:57

Joulukuu on edennyt omalla painollaan ja arkisen karavaaninkuljetuksen ehdoilla. Pimeyttä ja vesisadetta on riittänyt, nähtävästi tänä vuonna Etelä-Suomessa vietetään lumetonta joulua. Ulkoilun kannalta lumettomuus ei ole pelkästään huono asia, ainakaan näin kaupunkialueella. Eipähän ole loskaa jaloissa pyörimässä ja baanoja tärvelemässä. Olen saanut jopa pari menevämpää lenkkiä aikaiseksi, tosin vasta ns. loppua kohti kiihtyvän vauhdin periaattteella. Erilaista jalkojen avulla etenemistä on silti kertynyt noin 8 - 10 tuntia viikossa, mikä ei ole ihan surkea tulos näissä olosuhteissa. Yhtään ns. pitkää lenkkiä en tosin ole saanut aikaiseksi. PHM:t ja Hasset ovat menneet sivu suun milloin minkäkin takia. Viimeisin riesa on ollut jokin kipua ja turvotusta aiheuttava ongelma, ilmeisesti tulehdus, joka on iskenyt vasempaan jalkaterään/nilkkaan, mutta joka tätä kirjoitettaessa on jo hyvässä hallinnassa ja paranemaan päin. Tervetullutta vaihtelua on ollut pitkästä aikaa valitella liikunnasta aiheutuvia vaivoja!

Eräs huono puoli lumettomuudessa kuitenkin on. Kun on märkää, pimeää ja kohtalaisen lämmintä, kaikenlaiset homeet sun muut bugit, homeet ja pasiliskot porskuttavat voimallisesti metsiköissä ja ojanpohjilla. Sitähän ne tekisivät myös lumen alla, mutta niiden tuotokset jäisivät hangen alle piiloon. On nimittäin ilmeistä, että hengitykseni ei ole ihan niin sujuvaa kuin voisi olla. Tai niin kuin on vanhoina hyvinä aikoina aina kostean kelin vallitessa ollut. Olo on lähes päivittäin tukkoinen ja tuketta kasautuu hengitysteihin, varsinkin jos vauhtia on lenkillä enemmän kuin tavallisessa kruisailussa. Itse asiassa en paljon liioittelisi, jos toteaisin, että en ole vieläkään palautunut täysin entiselleni viime talven infektiokierteen jälkeen. Mutta kun ei ihminen aina juustokuvun alla voi elää, on vain yritettävä jatkaa matkaa niillä edellytyksillä mitä käytettävissä on. Onneksi noita suhteellisen turvallisia lääkkeitä on moneen lähtöön. 
 

Ylihuomenna torstaina pimeys huipentuu. Sen jälkeen mennään taas kohti kevättä ja valoisampia aikoja. Kuluvan viikon viimeiset päivät vietetään joulua, valon juhlaa. Toivotankin saman tien kaikille lukijoille, kanssakulkijoille ja muille tänne blogilleni toisinaan eksyville oikein hyvää ja rauhallista joulunaikaa sekä vuodenvaihdetta! Kaappimaratoonari palaa asiaan pyhien jälkeen, toivottavasti uusin, freesein ajatuksin, suunnitelmin, havainnoin ja tunnoin.

29.11.2011 - 14:24

... tälle vuodelle ;) eli Kaappimaratoonari havahtui äkisti tietoisuuteen, että tulevana torstaina on vuoden viimeisen kuukauden ensimmäinen päivä.

Tuli ajatus koota yhteen tätä vuotta, niin kuin aina loppuvuodesta on jossain määrin ollut paitsi itselläni myös arvoisilla juoksutovereilla tapana. 

Kuitenkin tuntuu siltä, että kaikkein mieluiten jättäisin kuluneen vuoden kokonaan unholaan, niin liikuntasuoritusten kuin monen muunkin asian osalta. Niinpä annan päivitysten puhua puolestaan, niitä voi jokainen aiheesta kiinnostunut lueskella jos sille päälle sattuu, että haluaa vanhoja asioita kerrata. Itse taidan päästää menneistä irti ihan suosiolla. Ehkä ne eivät sillä tavalla enää koskaan palaa.

Vaikka jalat on vetäisty maton alta kuluneena vuonna jo turhan moneen kertaan, silti uskallan rehvakkaasti taas kerran kehuskella, että taidan olla pikku hiljaa toipumassa lukuisista ja monisyisistä vaivoistani. Tai sitten alan yksinkertaisesti tottua niihin. Oli miten oli, pikkuisen tarmokkaampi on ollut mieli viime viikkoina. Tai sitten vain luulen niin. Jos ne muutamat kiinteät kohdat, joita olen löytänyt harmaana, muodottomana massana etenevästä itsestäni ja elämästäni, ovat tarmoa, niin sitten ne kai ovat. 

Joka tapauksessa liikuntaa on kertynyt viime päivityksen jälkeen oikein mukavasti sen ajan puitteissa, mitä käytettävissä on ollut. Olen yrittänyt hyödyntää viimeistä järjen hiventäni ja järjestänyt palautumista varten riittävästi tilaisuuksia. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että olen antanut elimistön levätä viikonloppuisin arkipäivien työmatka- ym. lenkkeilyjen jäljiltä. Muutamia sielua raastavia luopumisen hetkiä olen kokenut, mutta on myönnettävä, että vähitellen kohentunut yleinen olotila on jo palkinto sinänsä.
 

Edistymistä on tapahtunut ainakin unen määrässä ja laadussa, mikä lienee seurausta siitä, että ruokavalion säätely yhdessä lenkkeilymäärien tarkkailun kanssa on vähentänyt vatsaongelmia. Henki kulkee pääsääntöisesti hyvin, mutta jos olen innostunut siivoilemaan ja pöllyttelemään tekstiilejä, tai juoksemaan (siis ihan oikeasti juoksemaan, vaikka lyhyenkin matkaa), on siitä seurannut muutaman päivän tukkoinen nenä, vetistävät silmät ja ilkeä tunne keuhkoputkissa. Pari viikon - 10 päivän mittaista allergialääkekuuria olen syksyn aikana ottanut olon käytyä tukalaksi, kuten lääkäri aikoinaan neuvoi vastaisuudessa tekemään aina, kun tilanne vaatii. Kortisoninenäsuihkeista ajattelin luopua kokonaan häiritsevien sivuvaikutusten takia. Tai ainakin säästän ne äärimmäisen hädän hetkiin. Avaavat (kortisoni)lääkkeet olen jättänyt pois jo keväällä. 

Viimeisen kahden viikon aikana olen uskaltautunut jonkun kerran kiristämään tahtia niin, että menoa voisi jo luonnehtia hölkäksi - ainakin osan matkaa. Kävely on edelleen hauskaa, sauvojen kanssa tai ilman, mutta aika pitkään saan jo kulkea, ennen kuin koen varsinaista rasituksen tunnetta. Niinpä lienee aika lisätä vauhtia. Viimeisten kolmen lenkin keskivauhdiksi olen kellottanut noin 7.30 minuuttia kilometriltä, mikä ei ole ihan paha, vaan pikemminkin ihan hyvä lähtökohta. Tätä vauhtia keho tuntuu sietävän hyvin. Jos vielä saamme pääkaupunkiseudulla nauttia lumettomasta syksystä, eiköhän vauhtia ole mahdollista saada koneeseen jossain vaiheessa lisääkin, kunhan se ensin tottuu menoon. Lumikerros tietenkin puhdistaisi ilmaa, mikä olisi myös enemmän kuin tervetullutta. Asfaltilla on kuitenkin mukavampi edetä kuin sohjossa. Puhtaanvalkoinen lumikerros kun tuppaa olemaan lyhytkestoinen ilo täällä pääkaupunkiseudun baanoilla. 


 

 

18.11.2011 - 14:03

Torstaiksi oli käynyt kutsu viettämään Peräkylän Ponnistuksen uusimman jäsenen tulokasiltaa. Juhlahuoneistoon, joka sijaitsi Lauttasaaressa, oli määrä saapua hieman ennen kuutta, joten päätin suorittaa matkat ainakin osittain jalkaisin.  Työpaikalta juhlahuoneistolle kun sattui olemaan juuri sopivasti matkaa käytettävissä olevaan aikaan nähden. 

Heti kellon lyötyä neljä viskasin repun selkään ja lähdin etenemään ennalta selvittämääni reittiä pitkin kohti Lauttasaarta. Reppu ei ollut keveimmässä mahdollisessa kunnossa, koska olin sullonut sen täyteen mm. vaihtovaatteita ja lisäksi muutaman tölkin olutta, jotka oli tarkoitus hyödyntää tulokasillan erään ohjelmanumeron osana.
 

Sää oli harmaan pilvinen ja ilma niin kostea, että hetkittäin tuntui kuin sataisi. Ilta pimeni nopeasti. Vaikka olin liikkeellä kotikaupungissani, jossa olen siis asunut koko ikäni, olin eksyä jo ensimmäisten parin kilometrin jälkeen. Lauttasaari ja koko Länsi-Helsinki ovat minulle aina vain kohtalaisen outoa seutua, joka saa pääni pyörryksiin vähän samalla tavalla kuin Töölö. Ikään kuin pääni sisäinen kompassineula tulisi hulluksi aina kun lähestyn Lauttasaarta tai Töölöä. En ole toistaiseksi keksinyt selitystä ilmiölle.

Olin ennakoinut tämän ja kopioinut puhelinluettelosta karttalehden tuekseni. Menin niinkin pitkälle, että värjäsin reitin vaaleanpunaisella tussilla ja suojasin karttalehden muovitaskulla, koska arvasin, että jos ja kun tarvitsisin sitä, alkaisi heti sataa. Sitä en jostain kumman syystä kuitenkaan osannut ennakoida, että lisäksi olisi pimeätä, ja että tietenkään en näkisi edes vaaleanpunaista viivaa ilman silmälaseja. Ne olin sentään älynnyt ottaa mukaani. Pysähdyin Helsingin käräjäoikeuden hyvin valaistun kyltin edustalle, kaivoin silmälasit repustani ja ryhdyin tutkimaan karttaa. En ollut vielä mennyt harhaan, vaan olin - ja Helsingin käräjäoikeus oli niinikään -  vain eri paikassa kuin luulin. Tyypillistä.

Tuosta eteenpäin reitin oli määrä olla äärimmäisen yksinkertainen. Pelkkää suoraa tietä ja kaikki kääntymiset vasemmalle. Tolkutin mielessäni katujen nimiä oikeassa järjestyksessä. Lauttasaaren sillan ylitys sujui hyvin, koska sieltähän ei kastumatta pääse eksymään harhapoluille. Kaupunki näytti kauniilta, valoisalta ja ystävälliseltä illan pimeydessä loistavine valoineen. Aloin jo uskoa pääseväni perille ilman enempiä säätöjä.

Meripuistotien jälkeen tilanne kuitenkin taas muuttui. Maasto ja kartta eivät enää vastanneet toisiaan. Pysähdys, kartta esiin, silmälasit päähän (ne olin onneksi tunkenut taskuuni enkä takaisin reppuun) ja sijainnin määritys, jonka jälkeen matka jatkui 50 metriä, jonka jälkeen uusi pysähdys, kartta esiin, silmälasit päähän ja sijainnin määritys ja suunnanvaihdos päinvastaiseen suuntaan. Yhtäkkiä olin perillä.

Takelteluissa oli kulunut yllättävän vähän aikaa ja huomasin, että sovittu tapaamisaika koittaisi vasta kolmen vartin päästä. Niinpä lähdin uhkarohkeana astelemaan kohti tien päässä kartan mukaan sijaitsevaa puistoaluetta ja meren rantaa. En voisi eksyä, koska minun tarvitsisi vain kävellä sinne ja takaisin. Perillä puistoalueella risteili kuitenkin pieniä, heikosti valaistuja ja keskenään hyvin samannäköisiä teitä, ja kun sain päähäni pistäytyä pilkkopimeälle rannalle kurkistelemaan pilkkopimeälle merelle, en enää kävelytielle palattuani muistanutkaan, mistä suunnasta olin tullut. Arpaonni suosi tällä kertaa, koska umpimähkään valitsemani suunta johti oikealle tielle. 

Juhlahuoneiston edustalle kokoontui vähitellen juhlaväkeä (joka oli myös kokousväkeä, koska tarkoitus oli pitää samalla kertaa seuran syyskokous). Siirryimme sisätiloihin, varsin hulppeisiin sauna- ja kokoustiloihin. Juhla eteni kaiketi kohtuullisen hyvin tulokasillan isännän laatiman ohjelman mukaan ja hauskaa oli ja useita asioita saatiin lyödyksi lukkoon. Ilta päättyi ultrajuoksuaiheiseen elokuvaan sekä vieraiden mukanaan tuomien oluiden maisteluun sekä vertailuun. Tarkoitus oli myös arvostella oluita, joista parhaiten menestynyt valittaisiin kenties seuran viralliseksi olutmerkiksi. Vertailun tulos selvinnee aikanaan.

Itse tyydyin vain makustelemaan, koska tarkoitus oli vielä uhmata kohtaloani ja kävellä ainakin osa matkasta takaisin kotiin. Voi toki olla, että riittävä määrä olutta olisi poistanut  tykkänään kaikki reittiä koskevat epävarmuudet. Päätin kuitenkin edes yrittää säilyttää terveen urheiluhengen rippeet. 

Ilta oli niin rattoisa, että vasta joskus kymmenen jälkeen raaskin riistää itseni mukavasta seurasta. Puin taas lenkkivaatteet,  kiskoin hieman kevyemmäksi käyneen repun selkääni ja suuntasin kohti keskustaa. Joku yhteinen geeni kirjekyyhkyn kanssa minulla täytyy olla, koska selviydyin Lauttasaaren perukoilta takaisin Kampin tienoille joutumatta kertaakaan tutkimaan karttaa. Loppumatkan reitiksi valitsin sen kaikkein tutuimman.

Kävellessäni muistelin niitä lukemattomia myöhäisiltoja, jotka olen viettänyt tien päällä jossain päin Helsinkiä. Öisessä, hiljaisessa kaupungissa on jotain tavattoman puoleensavetävää. Kotien ikkunoissa välähtelevät televisioiden valot, viimeiset autot kiiruhtamassa kotitalleihinsa ja bussien ikkunoista pilkistävät nuokkuvat matkustajien päät. Katuvalot, tihkusade, pimeät kulmaukset ja epämääräiset, kahisevat puistikot. Ja kaupungin tuoksut - tosin tavallista huomattavasti raikkaampina. Rauha - ja heti kulman takaa kaikuva meteli. Juopuneiden huutelu ja örinä. Pilvinen, punertavan harmaa taivas ja sen alla yksinäinen sauvakävelijä suuri reppu selässään ja punainen huivi päässään, kuin väärään erämaahan eksynyt turisti.

Käpylän kohdalla tunsin väsyväni, kello oli jo paljon. Harkitsinkin siirtymistä bussin kyytiin. Amerin pysäkillä pysähdyin tutkimaan aikatauluja ja havaitsin, että joutuisin odottelemaan ainakin vartin. Niinpä jatkoin matkaa sen sijaan, että jäisin pysäkille palelemaan. On sitä paitsi jotenkin ikävämpää seistä ja odotella yksinäisellä kadulla kuin kävellä sitä pitkin. Kello oli jo lähes puoli yksi kun kaivoin avaimen taskustani kotiovella.