Kisan jäljet ovat vähitellen vaipumassa muistojen joukkoon niin henkisesti kuin ruumiillisesti. On aika palata treenipuuhiin.

Eilen oli tarkoitus startata heti töiden jälkeen, mutta töistä lähtö viivästyi ja nälkä yllätti, joten laitoin ensin perheelle ruoan, valmistin tiistaiksi lohikeiton ja vedin vasta sitten lenkkikamppeet ylleni. 

Oli alkanut pyryttää oikein kunnolla. Lunta oli lähdön hetkellä hieman ennen yhdeksää illalla kertynyt jo muutama sentti. Yritin valita reitin, joka kulkisi mahdollisimman vilkasliikenteisten teiden varrella, siinä toivossa, että ne olisi aiemmin päivällä aurattu ja edes jokseenkin juostavassa kunnossa. Lähdin Tapanilan suuntaan, mutta päädyin Malmille. Lentokentän ympäri kulkevaa latua pitkin sivakoi vielä muutama myöhäinen ihmehiihtäjä, ja lunta tuprusi taukoamatta lisää. Meno oli hidasta, mutta niin oli mahakin vielä aika täyden tuntuinen, eli hölköttelin ihan kaikessa rauhassa ja nautin liikkumisesta ja uudesta lumesta. Kotiin päästyä olo oli puhdistunut ja tuulettunut.  

Tänään alkaa salitreeni kuntonyrkkeilyllä. En vielä uskaltaudu voimacircuitiin, katson ensin minkälaiseen jumitönkköön saan itseni tiistain ja torstain sessioissa. 

Juoksuriennosta on tänään kulunut neljä päivää.Olo alkaa olla lähes normaali.

Tärkein omaisuus eli jalat ovat palautuneet todella nopeasti, ainoastaan aavistuksen verran tuntuu kävely lonkissa. Reidet ja nilkat ovat aivan kunnossa. Varpaankynnet ovat myös toipuneet ja rakot paranemassa. Juoksemaan voisin niiden puolesta mennä vaikka jo tänään. 

Muu kroppa on vähän hitaammin palautunut. Vatsa tuntuu yhä temppuilevan lievästi. Olen pääni puhki pohtinut syitä tuohon pahoinvointiin jne. Tankkauksessa on voinut tulla tehdyksi jokin virhe, tosin en syönyt enkä juonut mitään ennenkokematonta, paitsi suklaarusinoita. Muuten kiinteäksi evääksi riittivät sipsit, suklaa ja pähkinät. Maistoin pienen palasen kääretorttua ja pahoinvoinnin helpotettua söin muutaman pihlajanmarjakarkin, joka myös kettukarkkina tunnetaan. Juomapuolella pärjäsin veden, vichyn ja kokiksen avulla. En koskenut urheilujuomiin, mehuihin enkä oluisiin. Jälkikäteen ajatellen ykkösolut olisi voinut olla kokeilemisen arvoinen vaihtoehto, mutta se on myöhäistä nyt. Ennen kisaa en tankannut mitenkään erityisesti, koska olen havainnut, että treenin keventäminen toimii kehossani riittävän tehokkaasti tankkauksen tavoin. Söin normaalia arkiruokaa normaaleina ruoka-aikoina. No myönnetään että parina kisaa edeltävänä iltana napostelin hieman hedelmäkarkkeja ja salmiakkia. Starttihetkellä energiatasoni oli mielestäni tosi hyvä ja nesteet tasapainossa. En ollut turvonnut sen paremmin kuin näivettynytkään.

Hieman mietityttää myös tuota ensimmäistä pahoinvointia edeltänyt huimauksen tunne. Oli kuin olisin pudonnut karusellista kesken matkan. Olo oli hieman samanlainen kuin  BPPV-ongelmani oireillessa voimakkaasti. En tiedä, olisiko tuolla sinällään täysin vaarattomalla "vaivallani" jotain osuutta asiaan, laukaisisiko rasitus sen tai jotain, ja sitten pyörimisen tunne aiheuttaisi pahoinvoinnin ja tunteen, että ei voi liikkua kaatumatta tai voimatta uudelleen pahoin. Verenpaineen äkillinen lasku lienee sekin todennäköinen syy moiseen. Arenan radan armottoman kova pinta voinee myös vaikuttaa. Huonokuntoiset sisuskaluni eivät ehkä siedä pitkäaikaista, kivikovalla alustalla juoksemisesta syntyvää tärinää. Hölskyminen häiritsee putkiston mekaanista toimintaa, jolloin kroppa pyrkii pääsemään sen sisällöstä äkkiä eroon. Tai jotain. 

Olen myös hyvin väsynyt, vaikka uni on maittanut viime päivinä tavanomaista paremmin. Silti olen nukahtaa bussin penkkiin melkein joka päivä ajellessani kotiin töistä. Täytyy kai ruveta taas juoksemaan työmatkat :)

Sydän toimii normaalisti, syke ei ole millään tavalla koholla eikä muutakaan häiriötä rytmissä tunnu olevan. Metron rullaporrastestin mukaan se reagoi aika nopeasti ja kiivaasti rasitukseen, mikä on kuitenkin mielestäni ihan tavanomainen ultrailun jälkitila. Testailen päivittäin tilannetta.

Janotusta ei esiinny ja aineenvaihdunta on lieviä vatsaongelmia lukuunottamatta mielestäni jotakuinkin normaalia, verensokeri ei heittele. Saunassa eilen hikoilin hieman huonosti, tuntui että kroppa kuumeni nopeasti enkä sen tähden istunut löylyssä kuin pari lyhyttä rupeamaa. Lihaksille saunan lämpö teki muutoin hyvää. Suihkuttelin myös pitkään varpaitani haalealla vedellä, mikä on osoittautunut todella hyväksi hoitokeinoksi ultrien jälkeen. 

Näillä eväillä palailen kohti tavanomaista juoksu- ja arkirutiinia. Aina siihen, asti, kunnes seuraavat haasteet taas mullistavat kaiken!

Ajatuksissa on nyt, että toukokuussa pistäydyn Ponnenjärvellä ulkoiluviikonloppua viettämässä ja huitaisemassa viimeisen ylipitkän treenin ennen Bornholmia. Silmäilin myös kalenteria ja sijoittelin sinne alustavia maratonviikonloppuja pitkin kevättä. Hiekkaharjun 6 tunnin juoksu kiinnostaisi myös. Näitä pitkiä reissuja yritän jaksaa ja kyetä tekemään kahdesti kuukaudessa maalis-toukokuussa, mutta aika näyttää mikä sitten tosielämässä onnistuu. 

Ensinnäkin kiitokset kaikille minua kannustaneille! Tälläkin kertaa kannustukset tulivat todella, todella tarpeeseen.

Erityiset kiitokset Outin huoltojengille kaikesta avusta pitkäksi venyneessä juoksukunnon etsinnässä!

Lämpimät ja hellät halaukset varpaita varoen vielä huoltopöytäkavereille T, P ja H!

Tämä oli viides 24 h -kisani ja kuudes startti vähintään vuorokauden mittaiselle matkalle, jos Bornholmin 48 h lasketaan mukaan. Kisat ovat olleet kaikki keskenään hyvin erilaisia kokemuksia, vaikka kisapaikka olisi ollut sama. Jokaisesta olen saanut oppia hyvin paljon paitsi juoksuharrastuksesta myös itsestäni.

III Endurance 24 h -kisan teemana oli minun osaltani selviytyminen.

Kaikki alkoi hyvin. Starttilaukaus kajahti klo 12 ja noin 130 juoksijan massa nytkähti liikkeelle. Huippujuoksijat omaa tappavan tehokasta vauhtiaan kärkijoukoissa, minä jättäydyin joukon hännille tapani mukaan. Annoin jalkojen valita vauhdin, ja saamieni tietojen mukaan etenin ensimmäisten tuntien aikana n. 7,5 km/h. Tätä vauhtia olen paljon syksyn ja talven aikana treenannut. Välillä myös kävelin kierroksen suodakseni jaloille palautumishetken.

Arenan mondopäällyste on salakavala. Jotkut juoksijat kuvailivat sitä sanoen, että se on kovempi kuin asfaltti, mikä tietty ensikuulemalta kuulostaa oudolta, mutta pitää minunkin mielestäni paikkansa. Ehkä syynä tähän on se, mitä piilee päällysteen alla, kuten esim. Bislett-stadionilla. Siellä tietääkseni pinnoitteen alla on betonia. Pitkässä reissussa tuntuma on sama kuin juoksisi pumpulilla päällystetyllä asfaltilla:aluksi joustaa melko hyvin.

Kierroksia karttui iltapäivän kuluessa tasaiseen tahtiin ja tankkailin huoltopöydän antimia sekä omia eväitä aina kun siltä tuntui. Join vettä, kokista ja vichyä melko lailla vuoron perään. Kuudelta illalla vaihtui kiertosuunta ja vaihdoin kengät. Olo oli vielä ihan hyvä, jollei erinomainen.

Kahdeksan maissa pistäydyin vessassa ja puuhasin jotain omalla huoltopisteellä, kun tunsin yhtäkkiä huimausta ja samassa ryntäsin vessaan, joka sattui onneksi olemaan vapaana. Täystyhjennys oli totaalinen ns. molemmista päistä. Hoipertelin ulos vessasta ja istahdin huoltopisteelle raijatulle penkille. Hetken päästä olo koheni niin että uskaltauduin taas radalle.

Kävelin ihan hiljaista vauhtia ulkoradalla eteenpäin. Olo huononi pian uudelleen. Kävin yökkimässä parin kolmen tunnin aikana kerran toisensa jälkeen, en edes muista montako kertaa. Kävin lepäämässä pukuhuoneessa ja pääsin taas liikkeelle, mutta heti parin kierroksen juoksun jälkeen vatsalla oli taas asiaa. Väsähdin totaalisesti, energiataso romahti kuin Lontoon silta. Palelin, joten lisäsin vaatetta reilusti. Istuin välillä hetken huoltopisteellä. Olin vihertävän kalpea ja ihmiset tuijottivat minua kauhistunein ilmein, yrittäen silti heikosti kannustella, vaikka ilmeisesti paikkani olisi jollut jossain ihan muualla. Vetäydyin taas tunniksi pukuhuoneeseen. En voinut edes nostaa päätäni ilman, että maha kierähti ympäri. Mieliala laski hetki hetkeltä, pohjamuta kutitteli jo jalkapohjissa.

Lopulta kuitenkin nousin puoliväkisin ylös, puin ylleni t-paidan ja fleecepuseron ja palasin radalle. Raahustin eteenpäin ja tunsin olevani kaikkien tiellä. Tappion kalkki kirveli kielellä ja nenässä. Yritin syödä tai juoda jotain, mitä tahansa, mutta kaikki tuli heti ylös. Outin huolto puuttui lopulta asiaan, ja vähitellen vatsani rauhoittui erilaisten hyviksi koettujen kokeilujen avulla. Join vettä ja kokista ja vichyä pienen pienin kulauksin kävellessäni rataa pitkin eteenpäin, askel askelelta. Kävelin ja join, välillä nappasin jotain kiinteätäkin, sipsin tai appelsiininlohkon tms. Matka taittui uuvuttavan hitaasti, mutta parempi oli silti liikkua kuin kököttää paikoillaan. Näin kuvajaiseni Arenan korkeista ikkunoista. Niiden takana tuulessa ryöppyävä lumi vastasi mielessäni myllertäviä tunteita, ja lasin pinnassa raahusti vihreässä fleecepuserossaan hytisevä uupuneen naisen haamu, väistellen ohi kiitäviä juoksukoneita.

Aina huoltopisteemme ohittaessani tuijottelin P:n pöytään tuomia lystikkäitä kannustuslauseita. Lempeäksi kujeeksi lienivät nuo puiset, pienen alustan varaan kiinnitetyt kyltit alun perin tarkoitettu, mutta aamuyön synkkinä hetkinä niistä oli mittaamattoman paljon apua. Itkun ja naurun rajamailla kulkiessaan ihmisen tarvitsee ensisijaisesti itkeä ja nauraa. Se helpottaa.

Kolmen ja neljän välillä aamuyöstä tankkaus alkoi tepsiä, olin saanut itseni kerätyksi taas kokoon ja pääsin paremmin liikkeelle. Matkaa oli kuudentoista tunnin aikana kertynyt surkeat 70 kilometriä. Pitkällisen harkinnan jälkeen olin silti tehnyt päätöksen, että jatkan kisaa, tosin vaihtoehdot olivat etenemistavan osalta käyneet vähiin. Juosta en voisi, koska vatsa oli jo kireä ja arka kuin viulunkieli eikä hölskytys ainakaan auttaisi nesteiden ja ravinnon imeytymistä. Hieman jo naureskelinkin itsekseni, että jos ei ole ravintoa, mennään sitten vararavinnolla! Ja sitähän tällaisessa laiskanpulskeassa naisihmisessä riittää.

Vararavinnon avulla ihminen voi kävellä hyvin pitkään uupuneenakin. Niinpä aloin asettaa tossua tossun eteen mondolla niin ripeästi kuin taisin. En ole erikseen harjoitellut kävelemistä ennen tätä kisaa, mutta aiemmin elämässäni sitäkin enemmän. Matkavauhti asettui ehkä kuuden kilometrin tuntivauhdin tienoille, mutta toisaalta aikaahan oli vielä peräti kahdeksan tuntia. Alkuperäisen tulostavoitteeni olin saanut unohtaa jo aikoja sitten, mutta asetin uuden tavoitteen: 100 kilometriä. Jos se täyttyisi helposti, miettisin seuraavaa tavoitetta.

Kävelin eteenpäin ja meno tuntui koko ajan paremmalta. Otin soittopelin käyttöön ja musiikki siivitti askeliani. MIeliala kohosi ja jaksoin heilautella kättäni uupumattomille kannustajille radan varressa. Sain myös viestejä kouraani tulospalvelun kautta, suuri kiitos niistä!

Kun kisaa oli jäljellä kaksi tuntia, pysähdyin tauolle hetkeksi. Olin edennyt lähes tauotta kuusi tuntia ja matka alkoi taas painaa. Aiempi energiatason romahdus oli myös jättänyt jälkensä. Tuossa vaiheessa ajattelin, että 110 kilometriä voisi olla mahdollinen. Istuskelin hetken huoltopisteellä, nautiskelin eväitä ja lähdin taas liikkeelle.

Arenalla oli pakkaskeleihin tottuneelle turhan lämmin, mikä aiheutti sen, että jalat olivat hionneet heti alusta alkaen. Varpaisiini alkoi kehkeytyä rakkoja pitkän kävelyn aikana. Tämä teki matkanteosta uudestaan hieman tuskallista. Onneksi olin ottanut varusteisiin mukaan rakkolaastarit ja hoidin pahimmat niillä. Pienet muttei yhtään vähemmän kivuliaat ihovammat saivat luvan olla. Lyhyenkin pysähtymisen jälkeisen liikkeellelähdön aikaan ne haittasivat eniten, mutta parinkymmenen metrin kävelyn jälkeen ne ikään kuin turtuivat - tai sitten mieli ei enää jaksanut välittää niistä.

Kun kisaa oli tunti jäljellä, totesin, että jos vielä jaksaisin kirittää, 120 kilometriä tulisi ehkä täyteen. Niinpä päätin unohtaa rakot ja lähdin vielä rynnimään niin kiivaasti kuin pystyin. Ratkaisu jäi viimeiselle kierrokselle, kuten oikeiden urheilijoiden kohdalla joskus sanotaan. Tulosluetteloon merkittiin kohdalleni lukema, joka on muutaman metrin yli 120 kilometriä.

Miesten kisassa Norja kääri kaksoisvoiton, voittaja oli Gjermund Sörstad tuloksella 226,9199 km, kakkostilalle ehti Per Audrun Heskestad tuloksella 218,8458 km kolmanneksi sijoittui Joensuun Katajan Jari Soikkeli tuloksella 213,6201 km, onnittelut! Naisten kisan, ja samalla kokonaiskisan, voitti japanilainen Sumie Inagaki tehden uuden naisten sisäratojen maailmanennätyksen 24 tunnin juoksussa. Hänen tuloksensa oli huikeat 241,4269 km. Toiseksi ja kolmanneksi sijoittuivat Endurancen Outi Siimes 210,5679 km:n ja Marjukka Sinisalo 188,4197 km:n tuloksilla. Onnittelut!

Nyt lepoa ja palauttelua ja varpaiden parantelua viikko pari. Sitten seuraavan haasteen kimppuun.

Tästä kisasta jäi pienoinen pettymys tuloksen osalta, mutta en silti ihan alamaihin uskalla itseäni päästää, koska kuitenkin jaksoin olla liikkeellä vielä viimeiselläkin tunnilla, mikä oli rinnakkainen tavoitteeni.

Ei pitänyt enää koneella notkua, mutta ei tässä muutakaan keksi.

Nyt on varmaankin reissulaukku jo valmiiksi pakattu. Pariin kertaan sen sisältö on purettu ja paikat vaihdettu ja karsittu ja taas täydennetty, kuten asiaan kuuluu. Vaikka en ole ensimmäiselle 24:lleni lähdössä, on asiat mietittävä läpi alusta asti.

Hommaa helpottaa tosin perustamani ns. puuhapussi, joka seuraa mukanani reissuille maratoneista alkaen. Se on kauniin kirkkaan punainen reppu, jonka saa auki päältä kätevästi. Sisältö on kisareissuilla hioutunut ja muokkautunut, vaatii vain pientä säätöä vallitsevan tilanteen mukaan. Mukana on: jäägeeliä, Voltaren-geeliä, ideaalisiteitä, kangaslaastaria, rakkolaastaria (kantapää + varvas), urheiluteippiä, sakset, särkylääkettä (lähinnä kisan jälkeistä tilaa ja mahdollisesti julkisilla välineillä kuljettavaa kotimatkaa varten), Imodiumia, närästyslääkettä, suolatabletteja, magnesiumtabletteja,  hedelmäsokeria, kuminauhaa numerolapun kiinnitykseen, ylimääräisiä hakaneuloja, huulirasvaa, tavallista kosteusvoidetta, suihkusaippuaa, punaista bepanthenia, kosteuspyyhkeitä. Ulkoilmakisoja varten repussa on yleensä vielä parit puutarhahanskat vaihtohanskoiksi ja kertakäyttöinen sadeviitta.

Ruokapuolella aion luottaa järjestäjän tarjoiluihin. Ostin lisäksi mukaan perunalastuja, muutaman suklaapatukan sekä suklaarusinoita (en kokeillut aiemmin, riskillä vedän piru vieköön!)  ja cashew-pähkinöitä. Saatan ostaa matkalta vielä oman kokispullon, mutta jotenkin luotan siihen, ettei kyseinen ihmejuoma kisasta hetikohta lopu.

Vaatetuspuoli on mahdollisimman suppea. Tapanani on ollut pakata aina liikaa vaatetta mukaan (paitsi että Kaustisella kaikista mahdollisista romppeista oli pelkkää hyötyä).  Sateen vaaraa ei nyt ole, ja lämpötila pysynee melko tasaisena runsaassa +20 asteessa (järjestäjän ilmoituksen mukaan hallin lämpötila on  +17 - +20 astetta, mutta arvelisin, että runsaat sata +37-asteista juoksijaa lämmittävät radan ilmatilaa edes jonkin verran). Reissulaukussa on hihattomia ja lyhythihaisia paitoja, vaihtotoppeja, kahdet polvipituiset ja yhdet pitkät trikoot sekä pitkähihainen paita yöllisiä viluiluja varten. Jos käy huonosti ja joudun keskeyttämään tai pitkälle huoltotauolle, vedän ylleni fleecekerraston ja takin. Varalta ovat mukana myös pipo ja sormikkaat. Makuupussia en aio ottaa mukaan. Tossuja lähtee reissuun neljät, kaikki Nimbuksia. Yhdet ovat puoli numeroa tavallista isommat ja ennestään käyttämättömät, ja yhdet ovat ns. tuunatut varpaisiin mahdollisesti ilmaantuvia rakkoja ajatellen. Segerin Ultra Thin -sukat eivät tosin ole vielä koskaan hanganneet ihoani rikki, mutta vannomatta paras. Lisäksi vedän säärten tueksi lentosukat, joista olen leikannut jalkateräosan pois.

Eiköhän näillä pärjätä ainakin jonkin aikaa. Huoltopuoli on Endurance 24 h -kisoissa perinteisesti pelannut hyvin, joten jos pulmia tulee, jonkin sortin ratkaisu löytynee.

Vielä oli kerran koettava kunnon pakkasyö. Lähtiessäni tiistai-iltana lenkille mittari näytti -19,5C ja lukema oli laskemaan päin, joten otin fleecekerraston käyttöön.  Maha oli myöhäisen päivällisen jäljiltä aika täyden oloinen, joten arvelin, että vauhti jäisi hyvin alhaiseksi ja siksikin vaatetta olisi oltava riittävästi. 

Kieltämättä näillä myöhäisen illan lenkeillä, jolkotellessani pitkin autioita teitä, pakkasen paukahdellessa puunrungoissa, on pari kertaa tullut mieleen kauhukuvia esim siitä, miten kävisi, jos liukastuisin ja taittaisin nilkkani tai iskisin pääni katuun tai peräti jonkun roiston nyrkkiin ja jäisin jonnekin avuttomana ja tainnoksissa yksin makaamaan hyytävään yöhön. Olen kai tulossa vanhaksi tai jotain.... 

Joka tapauksessa näissäkin tilanteissa olisi hyvästä ja riittävästä vaatetuksesta apua, edes vähäsen. Ja tietty kännykästä, joka jää turhan usein eteisen pöydälle. Itse asiassa melkein aina. Täytynee tehdä parannus tuossa kohtaa. Eilisiltana en nähnyt yhtä nuorta, koiriensa kanssa hölkännyttä naislenkkeilijää lukuunottamatta ainoatakaan kulkijaa kaduilla. Kaikki hytisivät kodeissaan, kuten järkevät ihmiset tuolla säällä iltamyöhällä tekevät.  Autoja ajeli ohi, mutta lumipenkan takana makaavaa ihmistä ei yksikään kuljettaja kenties huomaisi, vaikka tällä olisi miten häikäisevän neonkeltainen takki yllään.

Suuntasin kohti Tapanilaa tarkoituksenani kiertää lyhyempi versio T0:sta koukkaamalla Vantaan rannan kautta, mutta ajatuksissani ja utuisen sinisenä kuunvalossa kylpevää peltomaisemaa ihaillessani huomasin liian myöhään ajautuneeni ohi kyseisen risteyksen. 

Olen näillä viimeisillä lenkeillä juossut toisinaan ilman musiikkia. E24:lla aion pärjätä ainakin alussa jonkin aikaa ilman, jotta musiikin tuottamasta piristyksestä on (viimeistään yön tullen) saatavissa irti kaikki mahdollinen ilo. 

Tämä taisi olla viimeinen päivitykseni ennen kisaa. Toivotan  onnea ja menestystä kaikille kanssajuoksijoille, jotka lauantaina starttaavat III Endurance 24 h -kisan lähtöviivalta, sekä tsemppiä kotikatsomoista kisaa seuraaville, etenkin teille, jotka joudutte tänä vuonna startista jäämään pois. Tiedän hyvin, miltä se tuntuu.