tiistai, 9. elokuu 2016

Kannustuksesta

Viime lauantaina juostiin Paloheinässä Masokistin Unelma. Olin paikalla huoltamassa juoksijoita aamusta iltapäivään noin kello 15 saakka, jolloin jouduin poistumaan aiempien sitoumusten vuoksi. 

Kisa oli yhtä hieno ja lämminhenkinen kuin aina, ja uskoisin, että juoksijat olivat tyytyväisiä kisakokemukseensa, kävipä heidän suorituksensa kannalta miten tahansa. Toivotankin myös tätä kautta onnittelut kaikille maaliin päässeille ja sitä yrittäneille! Toivottavasti näemme ensi vuonna taas uudestaan.

Kuten aina ultrakisoissa, myös tällä kertaa melkeinpä parhainta antia olivat ketkäs muut kuin ihmiset - juoksijat, huoltajat, läheiset, ohikulkijat - joiden toimintaa ja kommentointia oli jälleen kerran sykähdyttävää seurata huoltopöydän ympärillä. Puolisoaan, ystäväänsä tai ehkä muuten vain läheistä ihmistä koko pitkän, hikisen päivän ajaksi huoltamaan tulleiden ihmisten omistautuminen oman juoksijansa tukemiselle ja palvelemiselle koskettaa syvästi. Satunnaisten ohikulkijoiden "mitä täällä oikein tapahtuu?" -kysymyksiinsä saama vastaus ja heidän ällistynyt reaktionsa siihen jaksaa aina hymyilyttää. 

Tällä kertaa kuitenkin henkilökohtaisesti tärkeintä oli tavata juoksutovereita. 

Tavallaan heidän kohtaamisensa pitkän tauon jälkeen oli myös pelottavaa. Mielessä risteili huolia: miten kestän kuulla tarinoita heidän saavutuksistaan, mitä syitä tai tekosyitä pystyn omalle jo vuosia kestäneelle lamaannukselleni antamaan. 

Helpottavaa olikin havaita, että yhtään selitystä ei minulta vaadittu. Kuulumiset vaihdettiin, sen minkä kerittiin, koska huoltopöydän ääressä on aina kiire. Totta kai myös juoksutreeneistä ja -tapahtumista keskusteltiin, tiukkasipa joku muinainen kisatoveri minulta jopa, että mikä on seuraava tavoite. Kun mumisin jotain epämääräistä vastaukseksi, sain uuden tiukan mutta ystävällisen kommentin, että aina olisi hyvä olla jokin tavoite. Pyörittelin päätäni hiljaa itsekseni, että mikä ihmeen juoksutavoite minullakin muka voisi olla, näillä kiloilla ja kilsoilla. Saan olla tyytyväinen, että kelpaan edes mukeja täyttämään juoksukisoihin, ajattelin. 

Tuttuja kasvoja ja hahmoja pyöri huoltopöydän ympärillä pitkin päivää ja keskusteluja käytiin. Sain kannustavia ja rohkaisevia kommentteja ja kehotuksia. Sekin tuntui hyvältä, että jos puhuttiin vain niitä näitä, eikä ollenkaan keskusteltu juoksemisesta. Tai ruodittiin vain juuri sillä hetkellä radalla puurtavia masokisteja.  

Niin vietävissä ja kannustuksille perso näköjään olen, että lopulta huomasin itsekin ajattelevani - ensimmäistä kertaa ehkä kolmeen vuoteen - että kenties mikään ei vieläkään ole mahdotonta.

Karistin ajatuksen äkkiä pois, ennen kuin se ottaisi vallan. Mutta: ajatuksen siemen on jäänyt hautumaan mieleeni, pakko on myöntää. 

Terveystilanne on nimittäin sellainen, että pärjään tällä hetkellä varsin hyvin. Jaksan kävellä mukavia lenkkejä. Eilen viimeksi talsin lähes 12 kilometriä työmatkoja. Kickbike on saanut ikävä kyllä huilia autotallissa koko kesän. En ole saanut aikaiseksi testata, miten työmatkat sillä sujuisivat. Hirvittää myös ajatus, että jättäisin sen koko päiväksi pyörätelineeseen vorojen ja vandaalien armoille. Tosin työpaikan pyörätelineet ovat enemmän tai vähemmän ns. valvovan silmän alla, mutta kuitenkin. 

Pitkät kävelylenkit ovat vain ajatuksen päässä hölkkä-kävelylenkeistä. 

Saa nähdä, miten syksyllä asiat lähtevät luistamaan. Opintoja on luvassa jonkin verran (eli sen verran kuin te-toimisto suo), mutta on sitä ennenkin osattu ympätä hyötyliikuntaa tiukkoihin päiväohjelmiin. Ihan ensimmäiseksi on joka tapauksessa mentävä tossukauppaan. 

Ja onhan minulla uusi kamerakin. Kaappimaratoonarin uusinta valokuvataidetta joudutte, arvoisat lukijat ja kanssakuntoilijat, vielä jonkin aikaa odottelemaan, koska jostain syystä uusien kuvien lisääminen blogiin ei juuri nyt näytä onnistuvan. 

Muokkaus: Heti tämän postauksen jälkeen kuvien lisäys onnistuikin taas. Tässä muutamia testiluontoisia, lähinnä kameran ominaisuuksiin tutustumista varten napattuja otoksia parin viime viikon ajalta.

IMG_0083.jpg

IMG_0092.jpg

IMG_0121.jpg

IMG_0114.jpg

IMG_0129.jpg

IMG_0135.jpg

IMG_0140.jpg

IMG_0181.jpg

IMG_0188.jpg

IMG_0196.jpg

IMG_0208.jpg

IMG_0212.jpg

IMG_0222.jpg

 

sunnuntai, 24. heinäkuu 2016

Pelkääjä

Tiedättehän tunteen, kun on ollut syystä tai toisesta pitkän aikaa tekemättä jotakin, ja kun taas koittaa hetki, jolloin voisi sitä jotakin taas ryhtyä tekemään, ei syystä tai toisesta pääse alkuun, tai edes lähelle sitä.

Huomaan tänäänkin istuneeni suurimman osan päivästä sisällä. 

Käytin suuren osan päivästä hankkiakseni laitteen, jolla voin ajella ihokarvoja. 

Olen myös lueskellut kanssajuoksijoiden ja -kuntoilijoiden seikkailuista sekä yrittänyt olla edes hengessä mukana. On pakko myöntää, että juoksutarinoiden lukeminen on tuottanut enemmän tuskaa kuin mielihyvää. Ilman sen kummempaa marttyyriutta totean, että koville on ottanut.

On niinikään myönnettävä, että muun muassa tänään olen myös nukkunut paljon. Viime viikkoina olen kokenut stressiä, jopa pelkoa ja huolta, ja yöunet ovat jääneet lyhyiksi ja heikkolaatuisiksi. Siksipä jokainen päiväunien paikka on ollut käytettävä ja täytettävä saman tien. 

Ja on vielä myönnettävä, että vaikka nyt mitä ilmeisimmin alan fyysisesti olla sellaisessa kunnossa, että täysimittainen harjoittelu saattaisi olla mahdollista aloittaa, olen henkisesti yhä pohjamudissa. Ainakin, mitä tulee itsensä kanssa kilvoitteluun.

Ehkä ihmisen ei ole hyvä enää tässä iässä joutua niin sanotusti aloittamaan kaikkea alusta. Olisi hyvä olla edes jotain valmista, vakaata ja jatkuvuutta turvaavaa, minkä varaan rakentaa. Eikä joutua muuraamaan uusia perustuksia tälle upottavalle, pehmeälle ja epäluotettavalle alustalle, mitä kehoni ja mieleni tänä päivänä ovat. 

Toisaalta taas, takaa-ajoasema on aina hyvä lähtökohta. Onhan loppujen lopuksi aivan sama, ketä tai mitä sitä loppujen lopuksi ajaa takaa. On täältä ennenkin huudeltu, että vielä täältä noustaan!

Juoksijaksi ei minusta ehkä ainakaan heti ole. Mutta kävely on joskus aiemminkin muuttunut juoksuaskeliksi, joten miksi niin ei kävisi nyt. Ehkä muodonmuutos vie pidemmän aikaa kuin aiemmin, mutta sen tuloksena saattaa olla sitäkin sitkeämpi tahto. 

Porkkanaksi olen ripustanut ongen nokkaan pienen lahjan. Aion hankkia uuden, ikioman kameran tähän asti käyttämäni lainakameran tilalle. Sillä tavoin pyrin saamaan lenkkeilyihin ja liikuntaan ylipäätään entistä enemmän hyötyliikunnallista näkökulmaa: retkiltä on pian enemmän ja parempilaatuisia tuomisia kuin aiemmin. Ihmistä on aina vetänyt tien päälle jokin tarve, muita useammin nälkä. Minulle on parin viime vuoden aikana kertynyt vararavintoa niin paljon, että tyydytettäväksi jäävät vain kauneuden nälkä ja itsensä toteuttamisen tarve. Reviirin rajat siis järkkykööt, kun Kaappimaratoonari säntää koko painollaan maastoon metsästämään kokemuksiensa koriin uutta ja ennennäkemättömän monipuolista täytettä!

perjantai, 17. kesäkuu 2016

Costa del Sol

Nykyiseen työhöni liittyvät melkoisen mukavat lomaedut, joihin oikeutus on tosin syntynyt jo aiemman pitkän työrupeaman ansiosta. Nyt jo kuuden päivän mittaiseksi kertyneen vuosilomani käytin armaan a-miehen kanssa Espanjan etelärannikolla, Andalusiassa, Costa del Solilla. 

Lähtö oli seuramatkoille tyypillisesti ns. sika-aikaisin, mutta tämän hyvänä puolena pidettäköön sitä tosiseikkaa, että saavuimme perille kohteeseen jo puolenpäivän aikaan. Asetuimme hotelliin, vaihdoimme säähän sopivat vaatteet ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että sekä matkanjärjestäjä että hotelli olivat huomioineet matkamme luonteen, joka oli 20-vuotishääpäivämme. Huoneessa meitä odotti peräti kaksi huurteista pulloa cavaa jääastiassa onnittelukortteineen. Täytyy myöntää, että heti tuli heti todella hyvä mieli. Toinen pulloista myös poksautettiin auki saman tien. 

Virkistäytymisen jälkeen lähdimme tutkimaan kaupunkia. Costa del Sol on noussut turistikohteeksi 1950-luvulta alkaen. Siihen asti alueella oli pääasiassa pieniä, syrjäisiä kalastajakyliä. Meille suomalaisille tutuin kohde siellä lienee ollut Torremolinos. Nykyään Costa del Solilla asuu joko pysyvästi tai osan vuodesta suuri joukko suomalaisia. Tämän reissun jälkeen en enää ihmettele, miksi.

Fuengirola on virkeä ja vilkas, n. 77 000 asukkaan kaupunki, jonka kahdeksan kilometriä pitkän hiekkarannan varrella on hotelleja, ravintoloita ja liikkeitä. 

IMG_5307.jpg

Saapumispäivän ja sitä seuraavat kaksi päivää tutkimme kaupungin ja rantaelämän antimia. Sää oli todella lämmin, ainakin minulle yli 25 asteen lämpötilat vaativat hieman totuttelua. Kotimaassa oli onneksi ollut vähän ennen lähtöä lyhyt hellekausi, niin että härmäläisenkin lämmön- ja auringonsietokyky olivat jo saaneet kaipaamaansa alustavaa ärsykettä. Kaikista varotoimenpiteistä, lippalakeista ja aurinkovoiteista huolimatta onnistuin kuitenkin kärventämään nenäni. Kun tämä vääjäämätön seikka oli siten hoidettu, saattoi loma täydellä teholla alkaa.

IMG_5278.jpg

IMG_5279.jpgIMG_5293.jpgIMG_5294.jpgIMG_5312.jpgIMG_5326.jpgIMG_5341.jpgIMG_5316.jpgIMG_5350.jpg

Vaikutti siltä, että kevään hemaisevin kukkaloisto oli jo hiipumassa, mutta vaatimattomaksi ei sitä vieläkään voinut kutsua. 

IMG_5364.jpgIMG_5365.jpgIMG_5369.jpgIMG_5375.jpg

Neljäs ja viides lomapäivä kuluivat autoillessa. Teimme retket Euroopan eteläkärkeen Gibraltarille sekä Rondaan, vuoristoiseen rotkokaupunkiin. 

Gibraltar on kiistanalainen maa-alue, joka tätä nykyä on Iso-Briannian hallussa. Sen kuuluisin nähtävyys on "the Rock", jonka siluetti hallitsee maisemaa. Kaupunki levittäytyy the Rockin rinteille, paitsi huipulle, joka on nykyään luonnonsuojelualue. 

IMG_5389.jpg

Erikoista kaupungissa on, että sinne pääsee vain ylittämällä Gibraltarin virallisen lentokentän. Väylät on niin autoilijoille, pyöräilijöille kuin jalankulkijoille. Kentälle saapuu ja sieltä lähtee noin kymmenisen lentoa päivässä ja nousujen ja laskujen ajaksi väylät suljetaan puomein. Lentokentän ympäristössä on RAF:n rakennuksia, ja kylteistä, piikkilangoista ja aseistetuista vartijoista päätellen niissä tehdään jotain huippusalaista. Alueelle päästäkseen on kaikkien tulijoiden esitettävä passinsa. 

Matkailuvinkkinä kerron, että Gibraltarille henkilöautolla matkustaessa kannattaa jättää auto Espanjan puolelle parkkiin. Gibraltarin kaupungissa on lähes mahdotonta löytää parkkipaikkaa ja maksut ovat korkeat. Tässä tapauksessa täytyy tietenkin varautua kävelemään n. 5 km:n matka kaupunkiin. 

Mutta se kävely kovassakin helteessä kannattaa. Kaupunki on todella sievä ja tuo mieleen siirtomaa-ajat. Turvallinenkin se kuulemma on. Rikoksista saa ankarat rangaistukset. 

IMG_5391.jpgIMG_5397.jpgIMG_5400.jpgIMG_5401.jpg

Köysirata-ajelulle emme lähteneet. Jonot olivat kymmenien metrien mittaiset ja myönnän, että minua hirvitti ajatus killumisesta korkeuksissa täpötäydessä peltipurkissa. A-mies oli ymmärtäväinen ja turvauduimme paikallisen taksiyrittäjän palveluihin. 

IMG_5405.jpg

Taksi osoittautui todella mainioksi tavaksi tutkia Gibraltarin nähtävyyksiä. Ensimmäinen pysähdys oli tasanteella, jolta oli näkymä Afrikkaan... tai on ainakin silloin, kun tuulet ovat suotuisat. Kahden suuren meren yhtymäkohdassa on usein pilvistä ja sumuista, ja ristituulet puhaltavat sumun pois jos sille päälle sattuvat. Ristituulet tekevät myös Gibraltarin kentälle laskeutumisesta tavallista jännittävämmän kokemuksen, kertoi taksinkuljettajamme. Monet laivat pysähtyvät Gibraltarille tankkaamaan ja täydentämään varastojaan. Sehän on ainakin osittain verovapaa alue. 

IMG_5414.jpg

Kävimme myös pyörähtämässä tippukiviluolissa. The Rock on oikeastaan kuin viipale reikäjuustoa, koska se on kaiverrettu täyteen erilaisia luolia, tunneleita ja onkaloita, joko ihmisen tekemiä tai luonnon itsensä muovaamia. Tippukiviluolissa oli erikoinen, taianomainen tunnelma. Siellä oli lämmin, eikä siellä kaikunut. Väri- ja valoshow tehosti kivimuodostelmien muotoja.

IMG_5426.jpgIMG_5427.jpgIMG_5430.jpgIMG_5432.jpgIMG_5434.jpg

Huipulla näkymät olivat aivan päätähuimaavat. Tapasimme myös Gibraltarin todellisia valtiaita, makakiapinoita. Ne olivat ujoja kuvattavia, mutta pientä lahjontaa vastaan rohkeimmat suostuivat tulemaan jopa turistien syliin. Taksinkuljettajaoppaamme houkutteli yhden pähkinöillä. Itseäni nuo eläimet jotenkin säälittivät, tai oikeastaan niiden asema turistien viihdyttäjänä, enkä aluksi halunnut osallistua koko puuhaan. Mutta opas antoi minulle pähkinän ja neuvoi kätkemään sen nyrkkini sisään, ja apina avasi nyrkin sormi kerrallaan ja nappasi pähkinän suuhunsa. Sen kädet olivat pienet ja lämpimät kuin ihmislapsella. 

IMG_5445.jpgIMG_5447.jpgIMG_5452.jpgIMG_5453.jpgIMG_5457.jpgIMG_5464.jpgIMG_5467.jpgIMG_5469.jpg

Viidentenä päivänä suuntasimme "Porsaan" (eli Opel Corsan) kärsän kohti Rondaa. Sinne oli noin sadan kilometrin matka, josta viimeiset n. 30 kilometriä vuoristossa. Ajelimme pitkin kiemuraisia vuoristoteitä, ihailimme maisemia ja nousimme koko ajan korkeammalle, lopulta puurajan yläpuolelle. Maisema muistutti kovasti pohjoista tunturipaljakkaa. Puut olivat havupuita, hyvin pitkäneulaisia mäntyjä, joissa kasvoi valtavan kokoisia käpyjä. Suurin osa alueesta oli luonnonpuistoja, joissa kulkeminen oli sallittua vain tiettyjä reittejä pitkin. Mutkikas, tasaisella asfaltilla päällystetty vuoristotie houkutteli tietenkin myös pyöräilijöitä ja moottoripyöräilijöitä. Paikalliset asukkaat huristelivat kurveissa ja kaarteissa pelottavan kovaa vauhtia. 

IMG_5471.jpgIMG_5475.jpgIMG_5477.jpgIMG_5485.jpgIMG_5486.jpgIMG_5491.jpgIMG_5499.jpgIMG_5509.jpgIMG_5515.jpgIMG_5517.jpg

Rondan kaupungin halkaisee n. 100 metriä syvä railo, joka lienee saanut alkunsa joskus muinaisina aikoina maanjäristyksen seurauksena. Kaupunki sijaitsee korkealla vuorten keskellä, joten siellä oli kesäkuisena päivänä todella kuuma. Auton mittari näytti +30 astetta saapuessamme, mutta kaupunkiin tutustuessamme näimme mittareissa huomattavasti korkeampiakin lukemia. Kaikkiaan Ronda on hyvin sievä, ilmeisen tyypillinen andalusialainen kaupunki, jossa on keskustori, pari vilkkaampaa ostoskatua ja paljon pikkukatuja. Nautimme hellepäivän lounaaksi tietenkin mahtavat jäätelöannokset. 

IMG_5510%20%282%29.jpg

Loman viimeiset päivät paistattelimme helteessä Fuengirolassa. Tuuli Välimereltä karkasi jonnekin ja kaupungin ylle laskeutui uuvuttava lämpö. Olimme kiitollisia hotellihuoneen ilmastoinnista, joka myös toimi kuten pitää, kunhan opimme sitä ensin käyttämään oikein. 

Viimeisenä päivänä tutkin askelmittariani ja huomasin, että olimme kaikesta autoilusta, rantabaareissa istuskelusta, maisemien zuumailusta ja löhöilystä huolimatta sittenkin viettäneet varsinaisen reippailuloman, koska olimme kävelleet joka päivä 10 - 15 km, ja parhaana päivänä lähes 20 km. 

Mutta mikäs se oli näissä maisemissa tepastellessa.

 

 

keskiviikko, 25. toukokuu 2016

Äänestä ja äänenkäytöstä

Vuodesta 2010 lähtien olen kokenut useita, vaikeita sairasteluputkia. Jotkut niistä on aiheuttanut mykoplasma, jotkut jokin muu, selvittämättä ja todistamatta jäänyt aiheuttaja. Tautien jäljiltä - tai niin ainakin olen tähän päivään asti luullut - olen potenut sitkeätä yskää ja sen seurauksena - tai niinkin olen siis tähän päivään asti luullut - äänen käheyttä sekä ajoittaista murtumista. Viimeksi mainitut ovat hitaasti pahentuneet kuluneen vuoden aikana, kun olen ollut "puhetyöläisenä". Työpaikalla olen saanut veretseisauttavia yskänkohtauksia, joita työtoverini ovat varmaan kauhuissaan ihmetelleet. 

Olen rampannut tutkimuksissa. Sydämeni on tutkittu rasituskokeella, olen ollut spirometriassa, sokerirasitustestissä ja korvalääkärin tarkastuksessa. Keuhkot sekä kaikki pääni ontelot on kuvattu useaan kertaan. Korvalääkäri on punkteerannut poskionteloni kahdesti. Yskää olen hänen suosituksestaan hoitanut vesipiipulla. Viimeisimmässä tutkimuksessa korvalääkäri tutki peilillä äänihuuliani ja ne vaikuttivat päällisin puolin olevan kunnossa, mutta koska työssäni käytän ääntäni paljon, kirjoitti lääkäri lähetteen vielä foniatrian poliklinikalle konsultointia varten. 

Koska yskiminen ja ääniongelmat ovat osuneet ajallisesti yksiin varsinaisten sairasteluiden kanssa, on varmaan ihan luonnollista, että sairasteluiden on ajateltu olevan niiden syy. Niin minäkin olen ajatellut. Yskänpuuskat ovat pahimmillaan olleet niin pahoja, että olen kuvitellut kerta kaikkiaan yskineeni kurkkuvärkkini rikki. Nyt, kun olen säännöllisesti käyttänyt keuhkoputkia avaavaa kortisonilääkettä, puuskat ovat helpottaneet huomattavasti. Kuitenkin pitkin päivää, ja aivan erityisesti iltaa kohti ääneni murtuu ja joudun jatkuvasti kakomaan ja köhimään limaa kurkustani. Jokainen aamu niinikään alkaa yskimällä. 

Mutta ratkaisu ei kuitenkaan ole ollut näin yksinkertainen, vaan oikeastaan vielä hirveän paljon yksinkertaisempi. Tarvittiin oikeanlainen kapistus ja asiantunteva henkilö, jotta asian oikea laita selvisi. 

Kävin tänään foniatrian poliklinikalla lääkärin vastaanotolla. Aluksi keskustelimme ongelmasta ja sain kuulla, että aamuyskä on aivan normaalia, ja että äänen murtuminenkin voi olla sitä. Mistään vaarallisesta oireilusta ei suinkaan ole kyse. Kurkun jatkuva selvittely voi olla tapa, josta voi päästä eroon, ja sortuneella äänellä puhuminen ei ole vaarallista. 

"Mutta nyt tutkitaan", sanoi lääkäri lopulta. 

Tutkimuksessa lääkäri kiersi kieleni ympärille paperin, veti kieleni ulos ja työnsi nieluuni pelottavan näköisen, pitkäpiippuista revolveria muistuttavan laitteen, jolla hän tähysti äänihuuleni. Hänen kehotuksestaan sanoin vuoron perään "iiiiiii-iiiiiii-iiiiiii" ja "ih-ih-ih-ih-ih". Tähystinlaite tallensi näkymät kuvasarjaksi, jota voitiin tutkimuksen jälkeen katsella kuin videota tietokoneen ruudulta. 

Kuvista lääkäri havaitsi, että kurkussani on poikkeuksellisen paljon sylkeä, ja että henkitorvesta nousee hieman valkoista limaa. Äänihuulissa on arpea muistuttava muodostelma, eräänlainen kyhmy. Äänihuulten välissä pitäisi olla suora, siisti rako, mutta minulla ei ole, vaan siinä on mutka. 

Lääkäri kysyi, harrastanko laulua. Totesin, että en, paitsi joskus suihkussa viheltelen. Lääkäri kysyi, onko minua nukutettu. Vastasin, että on, kahdesti. Onko kurkku ollut käheä nukutuksen jälkeen? Vastasin, että on, viimeksi aivan erityisen kipeä ja käheä, niin että muistan sen yhä, vaikka aikaakin on kulunut jo vuosia. Kerroin myös, että jälkeenpäin oli tuntunut, kuin minua olisi roikotettu kielestä leikkauksen aikana. Lääkäri kertoi, että mitä ilmeisimmin minulle on nukuttamisen yhteydessä asetettu intubaatioputki. Mahdollisesti putkea ei ole syystä taikka toisesta saatu heti kunnolla paikoilleen, ja siinä tilanteessa putki on vaurioittanut äänihuulia. Vaurio on itsekseen ajan kanssa korjautunut jonkin verran, mutta aivan entiselleen eivät äänihuulet ole parantuneet, vaan jäljelle on jäänyt tuo mutka, joka edelleen aiheuttaa ongelmia. 

Teoria tuntuu ainakin nyt varsin käypäiseltä. Olkoonkin, että parempiakaan teorioita ei ole tarjolla. 

Hoidoksi sain suosituksen juoda runsaasti vettä työpäivän aikana sekä jollain keinolla (kaikki keinot ovat sallittuja) yrittää helpottaa yskänärsytystä ja välttää turhaa rykimistä. Kerroin, että Symbicortilla saan aamuisin keuhkoputket tehokkaasti puhdistetuiksi. Tämä vaikuttaisi olevan hyvä asia. Tarvittaessa voin kääntyä poliklinikan puheterapeutin puoleen ja saada lisää neuvoja äänen hoitoa ja äänen käyttöä varten. 

Työkykyäni ääniongelma ei alenna, mutta työtä ja työntekoa voi silti yrittää järjestellä siten, että puhumiseen tulee riittävästi taukoja erityisesti silloin, kun yskänärsytys ja äänen särkyminen ovat pahenemaan päin. Vesipullo kannattaa pitää jatkuvasti ulottuvilla ja hörpätä kulaus aina kun siltä tuntuu. Mitään varsinaisia mykkäkouluja ei tarvita, mutta vapaa-ajallakin voi tarpeen mukaan järjestää itselleen hiljaisia hetkiä. Fyysinen rasitus ei missään tapauksessa pahenna ongelmaa. Tästä on arvoisten kanssakuntoilijoiden kenties helppoa vetää mukavia johtopäätöksiä vastaisen varalle. Vai?

 

tiistai, 24. toukokuu 2016

Ajasta ja ajankäytöstä

Aiempina vuosina treeniaikaa on järjestynyt kätevästi työmatkalenkkeilyllä. Matkaa yhteen suuntaan oli 8 - 15 km (tai oikeastaan ylärajaahan ei olekaan) ja kunto kesti useimmiten työmatkat molempiin suuntiin. Harjoituskilometrejä kertyi helposti ja hauskaa oli. Mikään ei voita kunnon lenkkiä kiivaan työpäivän päätteeksi. Lenkki sopii lääkkeeksi myös tylsän, tavallisen, pitkän, lyhyen, sekavan, kivan, tuotteliaan ja epämääräisen työpäivän jälkeen. Tai sellaisten alkajaisiksi.

Alkuvuodesta päättyneiden opintojeni aikana kuljin koulumatkoja kävellen, koska kannoin mukanani melko painavaa tietokonetta. Työssäoppimisen aikana vaelsin yleensä iltaopintoihin radanvartta pitkin keskustasta Pasilaan. Hyötyliikunnasta sekin kävi ja mieli kirkastui.

Nykyiset työt aloitin tammikuussa ja päätin aloittaessani, että palaan työmatkalenkkeilyyn heti, kun pahin alkurumba on ohi. Monet teistä, arvoisat lukijat ja kanssajuoksijat, ovat joskus aloittaneet uudessa työpaikassa ja kenties havainneet, miten sekavaksi se voikaan elämän, elämänrytmin ja aineenvaihdunnan muuttaa joksikin aikaa. Ilmeisesti yliarvioin kykyni, koska neljän kuukauden koeajan jälkeenkään en saa rytmitettyä ajankäyttöäni niin, että lenkkeilyyn jäisi järkevällä tavalla aikaa. Aineenvaihdunta sentään palailee pätkittäin, mutta uuden työn opettelu kaikkine yksityiskohtineen on vienyt runsaasti energiaa ja mieli työstää ajoittain asioita jopa öisin. Olen sen tähden antanut ajan kulua ja odotellut oikeata hetkeä. 

Niin että nyt, kesän kynnyksellä, ja kun työelämässä alkavat asiat taas sujua hieman vähemmällä nivelten narinalla, rattaiden kitinällä ja yleisellä ähinällä, on tullut aika ottaa ajankäyttö uuteen tarkasteluun. Se kun vain on niin, että kokonaisrasitus ratkaisee. Kun stressitaso on korkealla joko liian tai liian vähäisen työnteon, turhautumisen, kiireen tai riittämättömyyden tunteen takia, ei liikunta enää tuota pelkästään hyvää oloa, vaan saattaa jopa lisätä stressiä, turhautumista, kiirettä ja riittämättömyyden tunnetta. En ole koskaan uskonut, että treenaaminen sellaisessa tilanteessa olisi rakentavaa. Olkoonkin, että se auttaa purkamaan paineita ja suo työhullulle/stressaajalle edes hetken aikaa vain omien ajatustensa parissa - mahdollisesti jopa muiden kuin työhön liittyvien. 

On myös mahdollista, että ikääntyessään ihminen tulee uudella tavalla herkäksi stressille ja kiireelle. Elämänrytmi, joka nuorelle ihmiselle on mukavan haastavaa ja inspiroivaa, voi keski-ikäisestä tuntua tappavalta. Toisaalta ikääntyessään oppii priorisoimaan. Tämä ei kuitenkaan aina tarkoita sen määrittelemistä, mikä tehtävä tehdään tärkeimpänä ensin, vaan se voi tarkoittaa myös sen määrittelemistä, mikä tehtävä ylipäätään ansaitsee tulla tehdyksi, tai kenelle voi huoletta pyllistää samalla kun kumartuu etsimään hukkaan joutunutta työhanskaansa.  Keho ja mieli kun välillä kaipaavat joutenoloa ja mietiskelyä, eli juuri sitä, mitä nuorempana kutsuttiin laiskuudeksi ja saamattomuudeksi. Aivan erityisesti keho ja mieli kaipaavat armoa, palkintoja ja rohkaisua, jota nuorempana kutsuttiin hemmotteluksi, itsesääliksi ja poispilaamiseksi. 

Harmi vain, että ympäröivä maailma ei aina elä samaan tahtiin eikä samoilla kriteereillä kuin oma mieli ja keho. Silloin saattaa syntyä muun muassa ajankäytöllisiä ongelmia. Niistä selviytyäkseen on toisin sanoen priorisoitava väärin eli epäluonnollisella tavalla ja asetettava muut asiat oman selviytymisen edelle. 

Työmatkakävelyt toisin sanoen jatkukoot. Kesä tuottaa uusia reittejä ja toivon mukaan jaksan kantaa repussani entistä useammin myös lainakameraa, jotta voin ikuistaa näkemääni myös teidän iloksenne, arvoisat lukijat ja kanssakuntoilijat. Suurin ilo työmatkakävelyistä on, että vältyn kulkemasta metrolla, joka on sinällään tietenkin oikein sujuva, nopea ja luotettavakin joukkoliikenneväline.  Olen silti vakuuttunut, että metrotunneleista huokuu jotain vierasta sähkömagneettista energiaa, jonka takia olen lähes jokaisen metromatkan jälkeen kammottavan huonolla tuulella.