Niin mikä ihmeen syysleiri... Aivan, Endurance päätti syyskokouksessaan, että tästä lähin pidetään kaksi yhteisleiriä vuodessa, syksyisin ja keväisin!

Ensimmäinen leiripäivä alkoi aikaisin aamulla, kun a-miehen kanssa hyppäsimme autoon ja karautimme Vierumäelle. A-mies lupautui toimittamaan minut omakätisesti perille, koska julkisten kulkuyhteyksien käyttöön ei löytynyt yhtään sopivaa vaihtoehtoa.

Koska olin varsin hyvissä ajoin aamusella paikalla ja vastaanotossa ilmoitettiin, että huoneisiin pääsisi vasta klo 14, turvauduin yleiseen pukuhuoneeseen. Lenkkivaatteet vaihdettuani lähdin enemmittä puheitta tutustumaan Opiston 10 - nimiseen juoksureittiin. Se kulki pääasiassa maastossa, hyvin juostavaa polkua pitkin. Mäkeä ja korkeuseroa riitti, joten se tasaisen maan muka jalkaa säästävistä lenkeistä. Toisaalta maastossa ja mudassa koikkelehtiminen tuntui todella tervetulleelta vaihtelulta viikon asfalttijotosten jälkeen. Ajattelin, että teen tämän jälkeen vielä samanmoisen lenkin tasaisemmalla reitillä. Reittivaihtoehtoja meille leiriläisille oli nimittäin tarjolla kymmenkunta!

Rämpimiseen kului aikaa lähes puolitoista tuntia kun varoin jalkaani ja kävelin kaikki alamäet, joita siis riitti. Saavuin takaisin hotellille juuri puolenpäivän aikaan, jolloin etukäteistiedon mukaan starttaisi seuraava leiriläisten yhteislenkki. Hakeuduin mielestäni oikeaan paikkaan, mutta siellä ei ollut ketään: olin kuitenkin väärässä paikassa. Siinä kohtaa oli kyltti "Endurancen yhteislenkki", ja kyltissä kerrottin vielä, että reitti on merkitty punaisin ja oranssein kreppinauhoin. Fiksuna likkana päättelin, että lähdenpä tästä vain juoksemaan ja jossain vaiheessa porukka varmaan saa minut kiinni, jos kerran tunnin välein on startteja yhteislenkille. Tuossa vaiheessa en vielä tajunnut, että yhteislenkin reittejä olikin kaksi.

Lähdin siis seuraamaan punaista/oranssia kreppinauhaa. Se kuljetti minut ensin lyhyen matkaa golfkentän reunaa pitkin, ja sukelsi sitten metsään. Minä sukelsin perässä. Polku oli aluksi leveä mutta kapeni lopulta hyvin polveilevaksi ja kapeaksi, paikoin litimäräksi. Olin kastellut kenkäni jo Opiston kympillä, jossa oli soisia kohtia.

Aika kului, minä etenin vuoroin juosten ja vuoroin kävellen kapeaa, tiheän ja sammalentuoksuisen metsän halki kulkevaa polkua. Päivä oli harmaa ja sumuinen mutta hapekas ja lempeällä tavalla lämmin. Olin pukeutunut kevyesti - onneksi. En ollut ottanut juomaa mukaani - ei niin onnekas päätös, kuten myöhemmin kävi ilmi. Syy moiseen hölmöilyyn oli se, että aivan vilpittömästi uskoin, että olin lähtenyt noin 5 - 10 km:n, maksimissaan 12 kilometrin mittaiselle reitille.

Polkua riitti ja riitti. Se kulki hakkuuaukoiden poikki, muuttui välillä hiekkatieksi, sitten taas sukelsi yhden hiekkatierupeaman aikana metsään. Siinä vaiheessa olisi hälytyskellojen pitänyt soida, kun opastekyltissä luki "Endurance (pitkä lenkki)", mutta eihän minulla mikään kilkattanut. Mitä muita Endurancella nyt on kuin pitkiä lenkkejä?

Kuljin metsässä tietämättä missä olin. Joku haju oli edelleen siitä milloin olin lähtenyt, mutta aavistustakaan ei minulla ollut, paljonko matkaa oli vielä jäljellä, tai kuinka paljon olisin mahdollisesti jättänyt taakseni. Pariin kertaan pysähdyin katselemaan ja kuulostelemaan, kuuluisiko mistään ihmisten tai autojen ääniä, mutta metsä oli hiljainen. Oli päätettävä, jäisinkö sijoilleni vollottamaan vai yrittäisinkö päästä perille ennen pimeän tuloa.

Reitin varrelle oli leirin pääorganisaattori ja henkinen johtaja Pasi Kurkilahti kiinnittänyt rohkaisevia aforismeja. Ne saivat minut pysymään liikkeellä. Minun oli vain luotettava oransseihin merkkeihin. Pasi oli ne sinne metsään vienyt tietoisena siitä mihin oli menossa. Ne johtaisivat minut väistämättä ihmisasutuksen luo. Kännykkää en ollut tietenkään ottanut mukaan, mitä semmoisella kapineella nyt tekisi kun lähtee pitkälle lenkille vieraaseen metsään.....Mielessäni kieltämättä risteili kauhukuvia siitä, mitä tapahtuisi jos en löytäisi mihinkään, vaan pimeä tulisi ja kenties yöpakkanen rupeaisi puremaan nilkkojani. Vaatteeni olivat läpimärät. Janokin oli jo kova ja taisi osaltaan lietsoa epätoivon tunnetta. Tein päätöksen, että tunnin kuluttua joisin lähimmästä järvestä tai purosta seurauksista välittämättä. Lopetin juoksemisen vähäksi aikaa pahimman varalta. Oli säästettävä voimia jos joutuisin pysyttelemään liikkeellä vielä pitkään.

Metsäosuus lakkasi varsin äkkiä. Olin sen aikana ehtinyt ihailla utuista järvimaisemaa, suurta siirtolohkaretta, joka sai pienen aukion muistuttamaan katedraalia, tuoksutellut soilta kantautuvia makeita tuoksuja. Metsän jälkeen arkinen hiekkatie tuntui paitsi tylsältä myös kovalta. Polku oli ollut kivinen mutta alusta mukavan pehmeä. Hiekkatie oli armoton. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin lähteä seuraamaan sitä. Aikaa opistolta lähdöstä oli siinä vaiheessa kulunut runsaat kolme tuntia.

Jolkottelin tietä pitkin, pidin lyhyitä kävelytaukoja pahimmissa mäissä. Jalka ei kiukutellut, mutta halusin säästää voimia. Yhtäkkiä erään mutkan takana seisoi kyltti, jonka mukaan minulla olisi 8 kilometriä matkaa jäljellä opistolle. Tunsin sekä helpotusta että kauhua. 8 kilometriä ei ole mikään matka, jos on reippaalla mielellä ja hyvin syönyt ja juonut. Minä en ollut kumpaakaan. Mutta tossua tossun eteen, sillä tavalla pääsee perille. Ei saa lakata yrittämästä, kuten eräs Pasin aforismi oli neuvonut. Arvelin, että tunnin kuluttua olisin sitä vauhtia perillä. Katsoin kelloani: syyskokous oli ollut käynnissä jo yli puoli tuntia. Kello oli noin 15.40. Myöhästyisin toivottoman paljon, mutta minkä mahdoin.

Tapasin tien varressa yhden pariskunnan sekä miehen lapsineen, ja he vahvistivat, että olin oikeassa suunnassa. Erään alamäen jälkeen sitten odottamatta olinkin taas golfkentän äärellä. Merkkien mukaan opistolle oli matkaa enää kilometri. Raahauduin viimeiset metrit hotellin vastaanottoon, kävin nopeasti suihkussa ja monien vaiheiden jälkeen lopulta löysin tieni syyskokoukseen. Siellä oli päätökset jo tehty, ja ruokatauko alkamassa. Miten loistava olikaan ajoitukseni!

Illemmalla kävi leiriläisten kanssa jutellessa ilmi, että olin kiertänyt seuraavaksi päiväksi suunnitellun yhteislenkin. "Oikea" yhteislenkki olisi ollut huomattavasti lyhyempi, ja se oli merkitty sinisin nauhoin.

Yöllä uni maittoi. Jätin väliin Spartathlon-esityksenkin, vaikka sitä olin kovasti odottanut. Kilometrejä nimittäin karttui ensimmäiselle leiripäivälle iltalenkkeineen yhteensä maratonin verran ja aikaa kului viisi ja puoli tuntia.

Seuraavana aamuna erään juoksutoverin kanssa starttasimme samalle reitille uudestaan. Kierros sujui loistavasti ja aika tuntui kuluvan nopeasti, kiitos seuran ja juomapullon, joka tällä kertaa otettiin suurieleisesti mukaan. Hieman edellisen päivän marssit tuntuivat alkupuolella jaloissa ja erityisesti sykkeessä, mutta pian keho taas tottui menoon. Perille päästyä en ollut aivan uupunut, hieman väsynyt vain. Jalat olivat erinomaisessa kunnossa, kiitos maastotyöskentelyn, arvelisin.

Viikonlopun saldoksi kertyi sekä ajallisesti että määrällisesti ihan mukavat lukemat: noin 67 kilometriä juoksua ja kävelyä, johon kului aikaa yhteensä yhdeksän ja puoli tuntia. Tuplamaratonviikonlopun verran toisin sanoen. Kilometrivauhdeilla en siis voi kehuskella, mutta maastolisä lienee kuitenkin myönnettävä.