Kisamatka alkoi jo perjantaina, kun astuin Tampereen-junaan, jonne olimme tehneet P:n kanssa treffit. Tampereella vaihdoimme Jyväskylään menevään junaan ja perillä asetuimme majapaikkaamme Omenahotelliin. Illalla kävimme nauttimassa tankkausruoat paikallisen seuratoverin kanssa. Kiitos kyydistä sekä seurasta vielä uudemman kerran H!

H ystävällisesti nouti meidät autollaan hotellilta aamutuimaan, ja lähdimme ajelemaan kohti Vaajakoskea. Matkalla oli kerta kaikkiaan pakko pistäytyä Pandan karkkitehtaalla hakemassa tuliais- ja palautuskarkit. Ostimme kunnioitettavan kasan suklaata ja lakua.

Kisapaikalle kerääntyi juoksijan näköistä väkeä jo hyvissä ajoin ennen starttia. Suoritimme ilmoittautumisen jälkeen viimeiset valmistelut (eli vessakäynnit jne) ja teimme huoltopisteen radan varressa olevasta katetusta pelaajienpenkistä. Samalle pisteelle asettui muitakin juoksijoita, joilla oli omia huoltovarusteita.

Sää oli pilvinen ja sumuinen, mutta toistaiseksi poutainen. Reitti oli järjestäjän mukaan hyvässä kunnossa edellisten päivien sateista huolimatta. Siihen tietoon oli syytä luottaa, mutta kävin silti vielä pikaisesti tarkastamassa tilanteen. Tulipa samalla pieni lämmittelevä kävely.

Kellon lähetessä kymmentä kajahti käsky asettua lähtöviivalle. Järjestäjäseuran edustaja Ari Surkka ampui lähtölaukauksen, ja joukko lähti liikkeelle. Joukkuekisan osallistujat reippaasti, me soolokisailijat huomattavasti maltillisempaa vauhtia. Kisan kuuluttaja loi kisahenkeä toteamalla, että tietenkin maltillinen alku on näin pitkässä kisassa tarpeen, mutta että ehkä myöhemmin nähtäisiin myös toisenlaista menoa.

Kisa lähti käyntiin osaltani varsin hyvin. Etenimme P:n kanssa samaa, maltillista mutta menevää vauhtia. Kävelimme kierroksen alkupuolen jyrkimmät kohdat ja  laskettelimme loppupuolen joutuisat mäet alas. Saatoimme kierrosten aikana hieman erkaantua, mutta maalialueella viimeistään taas kohtasimme. Juoksimme kuitenkin kumpikin selkeästi omaa juoksuamme, mikä oli hyvä ratkaisu monessa mielessä. Ensinnäkään emme kiihdytelleet tarpeettomasti kisan alkupuolella, ja toiseksi alkuperäinen suunnitelmamme siitä, että tukisimme toisiamme tarpeen vaatiessa, olisi siten helppoa toteuttaa, jos toinen olisi suurin piirtein näköyhteyden päässä, tai ainakin kohtalaisen lähellä.

Kierroksen 6 tai 7 kohdalla (en nyt muista tarkasti) P:lle ilmaantui ilmeisesti ongelmia. Juoksin siinä kohtaa edellä, mutta kierroksen loppupuolen alamäessä tulin huomanneeksi, että hän oli jäänyt minusta. Juoksin kierroksen loppuun ja päästyäni urheilukentälle ja maalialueen tuntumaan jäin huolissani tähyilemään reitille. Sieltä P onneksi aika pian ilmaantui.  

Reittihän on tässä kisassa n. 4,6 km mittainen. Alkupuoli on suurelta osin nousua, pienin helpottavin notkelmin. Jyrkin kohta on hieman ennen puoltaväliä ja niin jyrkkä, etten ole sitä koskaan edes yrittänyt juosta ylös asti kummassakaan näistä kahdesta maastoultrasta joihin olen osallistunut. Sen jälkeen alkaa huomattavasti helpompi jakso, jossa on sekä ylä- että alamäkeä, ja viimeiseksi on aika pitkä ja menevä alamäki, joka päättyy Vaajakosken urheilukentän juoksuradalle, samaan kohtaan, josta alkaa. Kenttä juostaan ympäri ja palataan taas metsään.

Tämä tahti jatkui muutaman kierroksen ajan. Itselläni juoksu kulki tosi hyvin, ja annoin palaa surutta, kävi miten kävi, tuli noutaja tai ei. Olen nyt syksyllä painottanut tehopuolta harjoittelussani, ja tämä kisa oli jakson kliimaksi. Tuntui hyvältä antaa mennä vaan, rullata vapaasti voimien mukaan, liikoja säästelemättä. Taisin parhaimmillani saada peräti muutaman sadan metrin etumatkan P:iin, koska yhden kerran hän ei ehtinyt saapua kentälle ennen kuin olin lähtenyt sieltä.

Sää vaihteli. Pariin otteeseen ripsautti vettä, auringon näin pilkahtavan muutaman kerran, ja enimmäkseen oli pilvipoutaa. Reitti oli aivan juostavassa kunnossa, vain parissa kohtaa oli hieman mutaa, josta (ainakin kisan alkupuolella) oli helppoa hypätä yli. Lämpötila ei tainnut aamun lukemista paljonkaan nousta, mutta viileydessä oli mukava taivaltaa. Miesten kisa sekä joukkuekisa etenivät omaan tahtiinsa. Minut ohitettiin milloin miltäkin puolelta, mutten antanut asian häiritä. Köpöttelin eteenpäin ylämäkiä avoimesti halveksien, sitä varten olin siihen metsään tullut.

Alkumatkan taitoin Karhuilla, 8. kierroksen kohdalla vaihdoin Nimbukset, kun jalkaterät alkoivat väsyä. Kellon olin jättänyt huoltopaikalle, koska halusin todella juosta vain tuntemusten perusteella. Fiilikset vaihtelivat hyvän ja loistavan välillä, kunnes 11. kierrokselle päästyä vatsassani kouraisi ensimmäisen kerran.

Se alkoi arvaamatta, kuten Masokistilla. En tiedä, mistä tämä vaiva on nyt minulle siunaantunut. Toivottavasti ei aio olla riesanani ihan jokaisessa kisassa. Yhtäkkiä vain vatsani käpristyi kokoon. Taistelin aluksi oksetusrefleksiä vastaan, mutta olo vain paheni siitä. Kipu muuttui häiritseväksi, syke nousi kuin missäkin taistelussa. Kylmä hiki virtasi ja metsän oranssinkarvainen ruska pyöri silmissä. Pysähtelin ja kokosin itseäni, kakistelin ja syljeskelin. Lopulta olin jo valmis antamaan ylen, mutta sielu ei enää siinä vaiheessa sietänyt ajatustakaan sormien kurkkuun työntämisestä. Niinpä vaihdoin etenemisen kävelyksi, kunhan olin juossut 11. kierroksen loppuun. 12. kierroksella kävelin kaikki alkuosan mäet ja menetin runsaasti aikaa. 

Sen Viimeisen Kammottavan Mäen (jonka paikalla olleet varmasti muistavat) kohdalla havaitsin, että P oli saavuttanut minua näköetäisyydelle. Jatkoin eteenpäin rauhallista tahtia. P saavuttaisi kuitenkin minut ennen pitkää.

Lähdettyäni viimeiselle kierrokselle huomasin aivan metsätaipaleen alussa, että P oli parinkymmenen metrin päässä takanani. Pysähdyin ja odotin häntä. Hän kertoi jalkojensa olevan aika väsyneet. Ylämäkien juokseminen ei häneltä enää onnistuisi. Kerroin omista vaikeuksistani ja sovimme, että kulkisimme viimeisen kierroksen yhtä matkaa siten, että maaliin saapuisimme samanaikaisesti ja jakaisimme kisan ykköstilan. Ei tuntunut enää olevan mieltä siinä, että rupeaisimme kilpailemaan keskenämme voitosta, kaikkien hankaluuksien jälkeen. Eikä kenenkään tarvitsisi olla viimeisenä yksin, kuten P asian kiteytti.

Olimme naisten soolosarjan ainoat osallistujat. Kisa oli edennyt kummallakin omaan tahtiinsa, mutta nyt olimme siinä, samassa kohtaa, uupuneina, mutta edelleen valmiina jatkamaan. Päätimme tehdä yhteistyötä, josta aiemmin oli ollut puhetta. Läksimme siis tarpomaan mäkiä ylös. Kirosimme mäkiä ja kaikkia niiden sukulaisia, poljimme jalkojamme niihin ja toivotimme niille mahdollisimman huonoa tulevaisuutta. Jaksoimme yhä juosta tasaisimmissa kohdissa ja lopun alamäen hölkkäsimme kerrassaan reippaasti.

Saavuimme kentälle peräkanaa. Juoksimme rinnakkain kohti maalia. Järjestäjien edustajia oli paikalla enää muutamia, miesten soolokisa oli jo aikoja sitten päättynyt. Saimme osaksemme innokasta kannustusta ja kirityshuutoja, mutta pysyttelimme määrätietoisesti muodostelmassa. Maaliviiva lähestyi - ylitimme sen täsmälleen yhtä jalkaa. Ari Surkka, joka hoiti ajanottoa siinä vaiheessa, totesi, että hänen on merkittävä meille jaettu ykköstila, samalla harmitellen sitä, että hienoja pisaranmuotoisia ykköspokaaleja oli vain yksi kappale. Emme siitä häkeltyneet, vaan jaoimme sulavasti pokaalit siten, että P sai ykkösen ja minä kakkosen, koska minulla on jo yksi ykkönen. Lisäksi saimme mitalit kaulaamme.

Seremonia oli lämminhenkinen mutta onneksi lyhyt. Siirryimme huoltopisteelle, rupattelimme hetken huoltajina toimineiden naisten kanssa, jonka jälkeen lähdimme saunaan. Sen lämmössä oli lystiä istuskella ja pohtia kisan tapahtumia. Painikkeeksi nautimme järjestäjiltä saatua kisasta yli jäänyttä kolajuomaa. Tutkimme mahdollisia vaurioita jaloissa ja muualla kehossa ja totesimme, että ehjinä olimme selvinneet.

Olimme etukäteen selvittäneet H:n avustuksella bussiaikatauluja takaisin Jyväskylään, mutta minuun iski laiskuus. Ehdotin, että kävelisimme suoraan lähimmälle taksiasemalle, joka löytyikin kentän huoltajan ystävällisten neuvojen avulla helposti.

Hotellille päästyämme lepäilimme hetken ja lähdimme ansaitulle ja tuhdille ravintolaillalliselle, jonka jälkeen poikkesimme vielä hotellin läheisessä pubissa siidereillä. Nukkumatti pyrki seuraamme jo siellä, joten ei muuta kuin takaisin hotellille. Uni tuli nopeasti, mutta oli katkonaista. Sen verran ylikierroksilla kävi kroppa.

Junamatka kotiin tuntui pitkältä. Väsymys puski pintaan emmekä jaksaneet edes rupatella paljon.

Kotiin päästyäni totesin, että muu perhe oli lähtenyt nauttimaan päivällistä odottamatta minun kotiinpaluutani. Keitin siis itselleni hieman pastaa, söin voileivän, kaadoin itselleni lasillisen valkoviiniä ja ryhdyin kirjoittelemaan raportteja.